Danang ja Nha Trang

Huesta lähdettiin to 6.9. moottoripyöräkyydillä kohti Danangia. Ollaan aiemmin matkattu Danangiin ja läheiseen Hoi Aniin bussilla ja junalla, mutta nyt oli rohkeutta tarpeeksi moottoripyörän selässä istumiseen. Moottoripyörää saisi myös itse ajaa, jos olisi halua ja taitoa, mutta tämmönen pidempi matka myö katsottiin parhaaksi istua vain kyydissä. Maksettiin kyydistä 800 000 vnd per naama eli reilut 30e. Kim kertoi, että ”normally one million dong, but I can arrange for you 800 000”. No halvempi special hinta selittyi ehkä sillä, että vain toinen meijän kuskeista oli kai virallinen easy rider –kuski ja toinen oli Kimin veli, joka oli töissä myös siellä homestayssä. :D Matkaa tehtiin klo 9-14 ja matkalla pysähdyttiin muutaman kerran. Yksi pysähdyspaikka oli Elephant Springs, joka on luonnonpurossa oleva sarja uima-altaita. Vesi oli kirkasta ja virkistävää ja paikka oli periaatteessa ihan kaunis, mutta rakennettu täyteen bambumajoja, jotka ovat nyt jo ränsistyneet. Tyyliltään hyvin vietnamilainen paikka. =) Matkan pääjuttu oli Hai Van Pass –tie, joka kulkee vuoristossa korkealla ja on aiemmin ollut ainut reitti Huen ja Danangin välillä. Nykyään välille on rakennettu pitkä tunneli, jota suurin osa liikenteestä käyttää. Moottoripyörämatka oli tosi tosi hieno, ja suosittelemme kaikille, jos Huesta haluaa matkustaa Danangiin tai Hoi Aniin.

Danangissa oltiin kaksi yötä. Yövyttiin Queen´s Finger- nimisessä hotellissa, joka oli melkoisesti tasokkaampi majoitus verrattuna edelliseen paikkaan. Hotellilla oli 12. kerroksessa uima-allas, mikä oli aika kiva ja tosi luksusta meille. Kahdesta yöstä maksettiin  48e, kun varattiin netistä edellisenä iltana, oli siis tarjoushinta. Danangissa on hotellitarjonta hintavampaa ja tasokkaampaa kuin Huessa, koska Danangissa ei juurikaan ole reppureissaajia eli kysyntää oikein halvoille majapaikoille ei ole siinä määrin kuin esim. Huessa, vaan paljon on kuulemma bisnesmatkailua ja rannan yhteydessä vähän kaupungin ulkopuolella hienoja resortteja. Ranta oli mukavan aurinkotuolivapaata aluetta, joten biitsillä sai vapaasti hengailla ilman, että joku tuli perimään siitä rahaa. Danang on maan kolmanneksi suurin kaupunki, eli vilskettä ja metakkaa riitti. Kerran aiemmin oltiin oltu yksi yö Danangissa, jolloin siitä jäi jostakin syystä vähän ankea olo. Onneksi päätettiin nyt antaa kaupungille uusi mahdollisuus, koska tällä kertaa tykättiin Danangista paljon. Ranta oli kaunis, kaupungissa vähän turisteja ja sopivasti nähtävää, sekä halpaa ja hyvää ruokaa.

Luksusta luksusta!

Perjantaina vuokrattiin skootteri, Pasi ajoi ja Ville istui kyydissä. Ajelu oli kivaa.  Kaupunki oli sen verran suuri, että kävely oli tosi työlästä ja mopoilu sai kaiken tuntumaan helpommalta. Mopoilu Vietnamissa näyttää aluksi kaoottiselta, mutta kun pääsee liikenteen flowhun mukaan ja pääsee hommaan jyvälle, ei se lopulta vaikeeta ole. Mopon selässä liikenneruuhkassa pystyy ehkä myös kokemaan jotain oleellista vietnamilaisesta elämästä.

Perjantaina käytiin Marble mountainseilla eli ”marmorivuorilla”. Vuoret ovat tasaiselta maalta nousevat kallioiset kukkulat, joista on louhittu marmoria ja niiden juurella onkin monia marmoriveistämöitä. Vuoria on viisi, joista suurimalla käytiin. Vuorella oli useita luolia, joiden sisällä oli hienoja temppeleitä. Kiivettiin ylös portaita useammalle näköalapaikalle ja hiki lensi noin 35 asteen lämmössä kiitettävästi. Täälläkin saatiin ihmetellä, miten haastavia kiipeilyreittejä/polkuja oli tässäkin turistikohteessa. Jossakin vaiheessa kiivettiin yhtä luolaa ylöspäin, ja pikkuruisesta aukosta työnnyttiin ylös ja ulos kukkulan huipulle. Jalansijat olivat hioutuneet ihan liukkaaksi marmoriksi, mutta siitä huolimatta iäkkäämmätkin aasialaistädit kykenivät suoritukseen. Iltapäivällä käytiin kaupungin toisella laidalla katsomassa Lady Buddha –patsasta, joka on 67 metriä korkea. Kyseessä on Vietnamin korkein buddha-patsas (kaikille pubi-visailijoille vink vink :D) Tältäkin vuorelta oli  hienot näkymät kaupunkiin ja  biitsille. Lady Buddhan luona meillä rupes olemaan jo aika ylikuumentunut ja huono olo, koska aurinko porotti tosi kuumasti ja ilman kosteus sai lämpötilan tuntumaan melko kamalalta. Onneksi oman hotellin ilmastointiin ja altaalle pääsi sukkelaan.

Danangissa meijän ei tarvinnut ruokapaikkoja itse juuri miettiä, koska oltiin bongattu meidän lemppari vietnamilaisen kokin youtube-kanavalta (Helen´s recipe) vinkkejä ruokakokeiluihin Danangissa. Niinpä käytiin syömässä suositelluissa paikallisissa katuruokaloissa soppaa (banh canh), nuudeleita (mi quang), avokadojätskiä (kem bo), grillattua rice paper burritoa (oikeaa nimeä ei nyt muista) ja täytettyä patonkia (banh mi). Hitokseen hyvää oli kaikki.

Parin yön jälkeen eli lauantaina 8.9. jatkettiin matkaa kohti etelää. Tarkoituksena oli lopulta päästä Mekongin suistoalueelle ihan etelään, ja matkalla tarvitsee pysähtyä, jotta ei tarvitsisi montaa päivää putkeen matkustaa. Päädyttiin ajamaan junalla (koska bussimatkat on täällä niin pelottavia) Nha Trangiin, jossa parin päivän jälkeen voisi jatkaa jälleen matkaa. Junamatka kesti Danangista Nha Trangiin jälleen 11 tuntia klo 8-19. Koska samasta reitistä oli kertaalleen jo kokemusta, ei matkan pituus ja hitaus tullut järkytyksenä. Junavaunussa oli jälleen myyntiä vähän väliä, eikä tietenkään yksi tyyppi voinut myydä kaikkea, vaan jokaiselle tuotteelle oli oma myyjä, joista jokainen teki useamman kierroksen. Muistikuvien mukaan myyjiä oli seuraavasti: 1. kahvia, limsaa, kaakaota 2. tuorepuristettua appelsiinimehua, 3. kanaa ja riisiä, 3. banh baoja  eli tissipullia eli lihapiirakoita, 4. kananmunia ja dippiä (tietty), 5. sipsipalloja. Junassa oli mukavasti torakoita ja vaunujen eteisessä ukot kävi röökillä levittäen savut vaunuihin, mutta ihan lupsakkaa oli. Junassa oli kuumavesihana, josta sai vettä omille nuudeleille, konkareina meillä olikin omat nuudelit mukana.

Nha Trangissa oltiin kaksi yötä. Viime kerralla oltiin siellä kipeenä ja tuolloin jäi aika ikävät muistot sairastamisen vuoksi. Muuten tykättiin paikasta kyllä ja tehtiin paljon kaikenlaista, mm. snorklausta. Tällä kertaa haluttiin vain rentoutua ja levätä, koska oltiin vain lyhyt aika. Nha Trangissa on todella paljon venäläisiä turisteja. Meille puhuttiin jatkuvasti kadulla ja ravintoloissa venäjää  sekä venäläisten että vietnamilaisten toimesta. Tänne siis venäläiset tekee ihan pakettimatkoja, ja alue rannan ympärillä on kyllä tosi turistinen paikka. Tässä viiden vuoden aikana tilanne on näköjään entisestään muuttunut meijän mielestä ei-niin-houkuttavaan suuntaan. Oleskeltiin ja uitiin rannalla yhtenä päivänä ja se oli ihan mukavaa, mutta tässä vaiheessa Nha Trang ei ollut paikkana sellainen, että oltaisiin viihdytty yhtään pidempään kuin kaks yötä. Meijän mielestä paikka oli aivan kuin mikä tahansa rantalomakohde, eikä semmoinen oikein sytytä.  Vatsanväänteet myös vaikutti meijän tunnelmiin.

Kuumuus oli kenties Villelle liikaa.

Nha Trangissa maagisena seitsemäntenä matkapäivänä Villellä alkoi viimein ripsukka. Perinteisesti on meillä juurikin ollut näin, että seitsemäs päivä Vietnamissa tuo mukanaan ruskean sateen. Eipä pettänyt tälläkään kertaa. Pasilla tosin alkoi vasta seuraavana päivänä.

Terveisin durianfanit -87 ja -88

Hue sweet Hue

Ensiksi todettakoon, että Villen blogitunnukset ei enää toimi, joten kaikki kirjoitellaan Pasin nimissä, mutta kumpikin heiluu näppäimistön äärellä.

No niin, nyt sitä ollaan taas Vietnamissa! Lensimme Hueen Helsingistä Bangkokin ja Ho Chi Minh Cityn kautta, yhteensä siis kolme eri lentoa. Matka-aikaa kotoa kertyi yli 28 tuntia, joten oltiin aika väsyneitä kun lopulta päästiin Hueen. Ensimmäisellä pitkällä lennolla yritettiin kovasti saada unta siinä onnistumatta ja vikalla lennolla taas koitettiin epätoivoisesti pysytellä hereillä, jotta oltais saatu sitten illalla unta.

Uudemmille lukijoille tiedoksi, että Hue on maalaishenkinen kaupunki Keski-Vietnamissa ja olemme aikaisemmin oleskelleet siellä ensin harjoittelussa 3kk ja sittemmin vapaaehtoistöissä 3kk, joten se on meille vähän niin kuin Vietnamin koti-kaupunki. Majoituimme tällä kertaa edellisiltä reissuilta tutuksi tulleen hotellityöntekijän perustamassa paikassa nimeltä Kim’s homestay. Nimensä mukaisesti talo on Kimin perheen koti, josta hän vuokraa paria huonetta. Meidän huone oli melko yksinkertainen (aluksi joku saattoi jopa käyttää sanaa ´luola´) ja vessassa oli kaikki ihanasti rempallaan, mutta nopeestihan siihen tottui. Ja edullinenkin oli, noin 10e/yö. Parina iltana syötiin talon tarjoamaa kotiruokaa ja oli muutenkin tosi kivaa ja kotoisaa olla tutun ihmisen luona. Huessa meillä ei ole enää kovin montaa tuttua,  kun suunnilleen kaikki kaverit ovat löytäneet länsimaisen puolison ja ovat ”päässeet” Vietnamista pois.

Ekana kokonaisena päivänä (maanantai) vuokrattiin pyörät ja käytiin kaupungilla nostalgia-ajelulla. Viidessä vuodessa Huekin oli muuttunut ja kasvanut aika paljon. Paljon uusia kauppoja ja ravintoloita oli auennut vilkkuvine valoineen ja turistialue oli laajentunut entisestä yhdestä kadunpätkästä muutaman korttelin kokoiseksi baari- ja hotellialueeksi. Ja kun vielä pikkumaalaiskaupunki Hueen oli ilmestynyt lasinen pilvenpiirtäjäkin, niin oltiin aluksi aika hämmentyneitä. Onneksi kuitenkin keskustasta kauempana kadut olivat edelleen ihanasti tutun rähjäisiä ja maalaisia. :D

Tiistaina käytiin turistiretkellä Huen lähellä olevassa Bach Ma -nimisessä kansallispuistossa. Meijän edellisillä reissuilla puisto on aina ollut kiinni erinäisten syiden vuoksi (korjaustyöt, bad weather, milloin mikäkin) mutta nyt se oli vihdoinkin auki. Retkiseurue oli onneksi tosi pieni lähdettäessä, vain myö ja yksi hollantilainen nainen, sekä autokuski ja opas. Kansallispuisto sijaitsee vuoristossa ja Bach Ma -vuoren huippu, jolle retkellä kiipesimme, (autolla tosin :D) olikin n. 1450 m korkeudessa. Ensin siis suuntasimme vuoren huipulle, jossa oli mukavan viileä lämpötila ja upeat maisemat. Huipulla juotiin kahvit, jotka meijän oppaan äiti oli pakannut mukaan. Seurueeseemme liittyi jostakin syystä kahvittelun jälkeen intialainen Bollywood-näyttelijä, joka oli kuvaamassa Vietnamissa elokuvaa, sekä pari vietnamilaista miestä. Huipun jälkeen lähettiin yhteensä noin 8 km kävelyreissulle viidakkoon.  Oltiin ajateltu, että oppaan toistelema fraasi ”then we go deep into the forest” olisi vähän liioittelua, ja että kävellään jotain leveätä mopotietä pusikossa, mutta reitti osoittautuikin oikeesti aika haastavaksi kulkea. Polku kulki ihan syvällä metsässä ja liukkailla kallion kielekkeillä ja paikoin oli kallioon kiinnitetty köysi, josta pitää kiinni. Polku seuraili pientä jokea, jossa oli paljon pieniä vesiputouksia. Mukaan pakattua lounasta (oppaan äidin varustama) söimme pienen ”lammen” rannalla ja syömisen jälkeen pulikoitiin hetki raikkaan kylmässä vedessä. Lisää jännitystä kävelyretkelle toivat polulla olleet käärmeet, joista ensimmäinen oli kohtuullisen kokoinen ruskea kobra ja toinen oli musta paksu kauhistus, jonka päätä ei nähty, mutta oli ehkä noin 1,5 m pitkä. Opaskin huudahti Oh my God! Retki oli tosi hieno, oltiin positiivisesti tosi yllättyneitä, miten hyvin kaikki sujui. Puisto on vielä suht tuore kohde turistiretkille, eikä muovia ole metsään ehtinyt siksi paljon kertyä. Autokuski ajoi maltillisesti, eikä henkensä edestä tarvinnut pelätä, toisin kuin yleensä täällä.

Keskiviikkona käytiin skootterilla Huen uusimmassa nähtävyydessä, joka ei ollut nähtävyys vielä edellisen visiittimme aikaan: hylätty vesipuisto. Puisto on rakennettu 2000-luvun alkupuolella ja muutaman vuoden päästä jo suljettu, koska ei ollutkaan asiakkaita tarpeeksi kalliiseen vesipuistoon. Nyt sitten vesipuisto on jo ihan yleinen turistinähtävyys. Tämä siitäkin huolimatta, että puistoon EI SAA MENNÄ. Myö saatiin majapaikastamme ohjeeksi, että menkää takaportista sisään, ja jos turvamies saa meidät kiinni, maksakaa 10.000 dongia per naama. No mentiin takaportista sisään alueelle ja pian jo vartija saapui kertomaan, että ei saa tulla tänne. Tarjottiin hänelle rahaa, ja hän esitti vähän, että hänellä olisi asiasta tunnontuskia, mutta otti rahan vastaan ja kertoi, että ei saa sitten kiipeillä ja pitää olla varovainen. No jatkettiin sitten matkaa ja kohta tulikin vastaan parkkipaikka mopoille, jossa nainen vahtii meidän mopoa rahaa vastaan. Eli ei saa tulla alueelle, mutta JOS tulette, niin jättäkää mopo tähän ja maksakaa (ja jos haluatte ni ostakaa kokista tai kaljaa) :D Alue oli aika iso ja omituinen. Kuvassa on vesipuiston hienoin rakennus, joka oli puiston akvaario. Tuli vähän surullinen fiilis, että on pistetty paljon rahaa johonkin tarkemmin ajattelematta menestymismahdollisuuksia ja nyt kaikki ränsistyy.

Nähtiin keskiviikkona myös sovitusti meidän entistä vietnaminkielen opettajaa, mikä oli hauskaa.  Co Tam eli rouva Tam osaa avata meille vietnamilaisten ajatuksia ja tapoja hauskasti ja tylysti. Hän kertoi, että suurin osa suurten kaupunkien vietnamilaisista on sitä mieltä, että Hue on ihan perähikiä, eikä siellä ole mitään tekemistä. Vietnamilaiset arvostaa kuulemma kaupungeissa sitä, että on korkeita rakennuksia ja vilkkuvia valoja ja luksuksen tuntua. Hueen rakennettu lasinen pilvenpiirtäjä, jonka yhteydessä on uusi hieno luxury-ostoskeskus, on kuulemma tyhjillään, eikä ostoskeskuksessa käy juurikaan asiakkaita, koska monellakaan huelaisella ei ole varaa käydä siellä ostoksilla.  Moni kuulemma käy pyörimässä siellä ilmastoinnin takia. Ainakaan vielä Hue ei ole siis muuttumassa Singaporeksi. 

Vatsat ovat voineet vielä hyvin. Viltsu luuli pari päivää sitten, että nyt alkoi ripuli, mutta ei alkanutkaan. Pasparduu luuli, että alkoi ummetus, mutta kakka sitten tulikin.

Huessa oltiin neljä yötä ja nyt ollaan jo etelämpänä Danangissa. Siitä lisää sitten ens kerralla! 

With Love, P & V

Comeback!!

”Pienen” blogihiljaisuuden jälkeen olisi jälleen nälkäisille lukijoille seurattavaa. Vuosi sitten rupesimme suunnittelemaan seuraavaa pidempää reissua ja nyt olis toteutuksen vuoro. Seuraavat noin neljä kuukautta vietetään matkalla, joka vie meijät Vietnamin lisäksi Kambodzaan, Laosiin, Thaimaahan ja Australiaan. Alun perin mietittiin, että oltais lähetty pelkästään Australiaan working holiday viisumilla, mutta sit todettiin, että ei jakseta tehä töitä. J Koska Australia on suht kallis kohde, todettiin, ettei kukkaro ehkä kestäis montaa lorvailukuukautta siellä ja päädyttiin siksi tällaiseen halvan ja kalliin kohteen yhdistelmään. 

Vuoden sisällä ollaan säästetty ankarasti rahaa, luettu lukuisia Lonely Planetteja, hankittu töistä vapaata tai pysyttäydytty työttömänä, varailtu lentoja ja majoituksia sekä löydetty alivuokralainen kämppään. 

Kuvissa näkyy karkea matkasuunnitelma. Huomatkaa huippumoderni ulkoasu. J

Ekat kaksi viikkoa ollaan Vietnamissa (koska siellä saa olla ilman viisumia tuon kaksi viikkoa), jossa lennetään ensin koti-Hueen ja sieltä sit liikutaan etelää kohti. Mekong-deltalta mennään rajan yli Kambodzaan, jossa vietetään reilut kaksi viikkoa maan eteläosissa ja pääkaupungissa. Sieltä sit lennetään Laosin pohjoisosaan, jossa vietetään näillä näkymin reilut pari viikkoa. Laosista siirrytään Thaimaahan, johon on varattu noin kuukausi. Marraskuun puolivälissä lennetään Australiaan. Ensin mennään Adelaideen viikoksi, josta ajetaan campervanilla viikon verran Melbourneen. Melbournessa ollaan viikko, ja sieltä lennetään Cairnsiin. Cairns-viikon jälkeen mennään Sydneyyn, jossa vietellään joulua. Paluulento Suomeen lähtee 28.12.

Nyt istuskellaan lentokentällä ja kohta lähtee lento Vietnamiin Bangkokin kautta. Vatsat voi vielä tässä vaiheessa hyvin, mutta eiköhän viimeistään viikon kuluttua ole aiheesta jälleen raportoitavaa! Rib rub! :D 

Siem Reap, Phu Quoc ja Suomi

Edellisestä postauksesta onkin jo tovi ja jouduimme tässä välissä jo palaamaan Suomeen.  Lue silti mitä tehtiinkään!

Viimeinen viikko Huessa koostui karaokesta, dinnereistä ja jäähyväisistä. Kaikki halus mennä laulamaan karaokea viimeisen kerran, joten käytiin laulamassa useampaan otteeseen eri kokoonpanoilla, milloin vähemmän ja milloin enemmän torakantäyteisissä huoneissa. Ville sai häikäistä jälleen läsnäolijoita uudella vietnaminkielisellä bravuurilla. Aika haikein mielin jätettiin hyvästit 38-asteiselle Huelle ja 37-asteisille ystäville. Huesta oli kuitenkin lähettävä, jotta päästäis lomailemaan kahdeksi vikaksi viikoksi.


Kambodzha

Kahden viikon mittaisella lomallamme kävimme ensin Kambodzhassa (jonka kirjoitusasu on muuten hankala) ja sen jälkeen Phu Quocin saarella Vietnamin puolella. Koska Huen lentokenttä oli remontissa, meidän piti aloittaa matka menemällä ensin Danangiin yhdeksi yöksi, josta seuraavana aamuna lähti aamulento Siem Reapiin. Danangista pitänee sen verran mainita, että suunnattiin ensin Lonely Planet -matkaopaskirjan suosittelemaan hotelliin. Huone vaikutti kuitenki aika homeisen ja saastaisen oloiselta luolalta, joten haluttiin kaiken varalta tarkistaa Tripadvisorista mitä muut matkustajat ovat paikasta kertoneet. Muiden kävijöiden kirjoittamien arvioiden mukaan hotellissa asuu luteita ja kummitus, joten päätettiinkin vaihtaa paikkaa välittömästi. Tripadvisor-sivusto oli reissussa muutenkin aika korvaamaton apuväline ludehotelleja vältellessä.

Gambodzassa oltiin kuuden päivän verran Siem Reapissa. Ei haluttu matkustaa koko maata ristiinrastiin, vaan keskittyä mieluummin yhteen paikkaan, ku ei ois enää energiaa riittäny uusiin paikkoihin. Siem Reap on tunnettu Angkorin temppeleistään. Turismi on levähtänyt vähän käsistä tässä muuten aika pienessä ja hiljaisessa kaupungissa, mutta onhan se toisaalta ymmärrettävää, kun on takapihalla yksi maailman hienoimmista nähtävyyksistä. Turistisuudestaan huolimatta Siem Reapista jäi hyvä meille hyvä fiilis. Kaupunki ja maa tuntuivat aika erilaiselta kuin mikään Vietnamissa ja sen takia oltiin innoissamme kaikesta uudesta ja erikoisesta. Ihmiset oli ystävällisempiä ja osasivat paremmin englantia (lieneekö yhteydessä kaupungin turistisuuteen..). Kulttuuri ja rakennukset muistutti paljon enemmän Thaimaata kuin Vietnamia, sen mukaan mitä nyt Thaimaasta tietää siellä koskaan käymättä, kun taas Vietnamissa kulttuurissa on paljon enemmän vaikutteita Kiinasta. Ihmiset oli astetta tummempia ja eksoottisemmat näkösiä ku Vietnamissa, hirveen kauniita siis. Hullaannuimme kauniista tavaroista, jotka oli erilaisia ja ihanimpeja ku Vietnamissa, jonka turistikrääsään ollaan jo täysin kyllästyneitä. Kaupunki oli turistialuetta lukuunottamatta aika kehittymätön ja kehitysmaalainen, tiet pöllysi punaisesta hiekasta ja kerjäläisiä oli aika paljon. Vietnamissa myö ei oltu nähty mitää alastomia rupisia vauvoja makaamassa kadulla isosiskonsa kanssa kerjäämässä rahaa, mikä tuntui olevan Gamboudiassa aika tuttu näky. Hierontaa oli kovasti tarjolla kaupungissa. Sitä oli mahollista saaha naisilta, miehiltä, ladyboylta ja kaloilta. Pasi valitsi kalat.

Koska temppelit on kaupungin päänähtävyys, ja syy minkä vuoksi tänne ihmiset tulee, päätettiin suorittaa temppelikierros heti saapumistamme seuraavana päivänä. Matkaan lähdettiin tuk tuk-moottoripyörätaksilla ja palkattiin mukaamme myös opas, kun ajateltiin että niin saatais retkestä vähän enemmän irti. Päivä oli, niinkuin kaikki muutkin päivät, aika lämmin, varjossa 40°C. Paikallinen oppaamme vaan valitteli kuumuutta eikä kertonut meille paikoista juuri mitään eikä ensimmäisen temppelin jälkeen jaksanut enää tulla niihin sisälle meijän kanssa. No saatiinpa ainaki sit kierrellä ja katella rauhassa. Temppelit itsessään oli kyllä tosi hienoja ja vaikuttavia. Temppeleistä kuuluisin ja suurin on Angkor Wat, toisiks kuuluisin ehkä on Tomb Raider -leffan kuvauspaikkanakin toiminut Ta Prohm (jolla on lempinimi Tomb Raider-temppeli. Pasi maistoi toki Tomb Raider -drinkkiäkin...) Temppeleille mentiin vielä uudemman kerran toisena päivänä, jolloin ajeltiin saman lihavan tuk tuk-kuskimme kanssa (opas jätettiin tällä kertaa palkkaamatta) kauniin maaseudun halki vähän kaukaisemmille ja vähemmän turistisille apajille. 1000 vuotta vanha rakennustaide ja uskomattoman hienot seinäkaiverrukset jätti kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Toisen temppelipäivän päätteeksi käytiin vielä vähän ratsastamassa norsulla. Norsu ei ainakaan silminnähden kärsinyt tai vuotanut verta ja lonely planetin mukaan kyseiset temppelialueen norsut on hyvässä hoidossa. No ei se kaiken tän odotuksen jälkeen ollu ehkä kummonen kokemus. :D

Ihanaa apsaraa

Yhtenä iltana käytiin kattomassa fabulousia Rosanna-nimistä kabareeta, joka on “first and only one in Cambodia.” Kun ostettiin liput matkatoimistosta, meille luvattiin nouto hotellilta. Noutajan tullessa kateltiin ympärillemme, että missäköhän nyt on se taksi tai tuktuk, johon nousta, mutta poika vaan osotteli mopoaan, jolla pitäis ajaa paikan päälle kolmestaan. Odotettiin ehkä vähän muunlaista pick uppia, mut sujuihan se näinkin! Show oli hauska ja visuaalisesti hieno ja lisäks kaikki kauniit naiset oli esityksessä ladyboy-henkilöitä. Yks erityinen hullaantumisen kohde showssa ja Kampodiassa muutenkin oli perinnetanssi apsara. Sooo pretty! Koreografioita oli tietenkin pakko harjoitella myös omassa hotellihuoneessa. Tarjoaakohan työväenopisto apsarakursseja? :D

Tuntui vähä jänskältä.

Käytiin Siem Reapin sotamuseossa tutustumassa maan sisällissotaan ja punakhmeerien tekemiin hirveyksiin. Sotamuseossa meitä opasti itse lapsisotilaana toiminut ja sodassa kätensä menettänyt veteraani. Oli kyllä tosi järkyttävää kuulla sodan kauheuksista ja siitä millä kaikilla eri keinoilla ihmiset ovatkin keksineen kiduttaa ja tappaa toisiaan. Edelleenkin ihmisiä kuolee tai vammautuu maastoon kylvettyjen jalkaväkimiinojen seurauksena. Sisällissodan seuraukset ja köyhyys näkyvät Kambotsassa paljon selkeämmin kadulla kerjäävien lasten ja vammaisten määrässä, kuin Vietnamissa, joka tällä saralla tuntuu toipuneen sodasta paremmin. Muutenkin Kambodzhasta jäi sellainen mielikuva, että nyt ollaan kyl paljon köyhemmässä maassa kuin Vietnam.

Kambodsa luokitellaan malaria-alueeksi (tarkemmat alueelliset rajat tuntuu vaihtelevan vähä lähteen mukaan). Siem Reapissa on kai jonkinmoinen riski sairastua malariaan tai denguekuumeeseen, mutta myö päätettiin pitkän pohdinnan jälkeen lähtee ilman malarianestolääkitystä. Iltaisin puettiin pitkähihaista ja -lahkeista päälle kuumuudesta huolimatta ja suihkutettiin nahkamme täyteen kallista DEET-pitoista hyttysmyrkkyä. Luulomalaria jäi onneksemme kokematta. Nyt jäähään oottelemaan oireita, malaria kun voi ilmaantua vuosienkin jälkeen. No ehkei kuitenkaan. :P


Phu Quoc

Phu Quoc on Etelä-Campodsan edustalla sijaitseva saari, joka kuuluu Vietnamiin. Haluttiin saarelle ihan puhtaasti rentoilun, rantojen ja uintimahollisuuksien vuoksi. Sääennuste näytti hieman uhkaavalta (viikoksi luvattu kaatosadetta), mutta onneks se ei pitänyt paikkaansa vaan saatiin polttaa niskamme jo heti ensimmäisenä päivänä. Aurinkoa riitti kyllä koko viikoksi, yksittäisiä sadekuuroja lukuunottamatta.

Bamboo cottages ja meijän oma piitsi

Ensin oltiin yksi yö saaren ainoassa kaupungissa Long Beachilla, rupuisessa hotellissa, joka ei ollut suoraan rannalla. Kun nyt kerta rantaparatiisissa oltiin, päätettiin että rantaan on päästävä. Matkattiin seuraavana päivänä saaren pohjoispuolelle Bamboo cottages -nimiseen resorttiin, jossa meillä oli oma bungalowi ja samassa resortissa vain yksi vieras meijän lisäksi. Pohjoispuolella saarta ei ole juuri mitään, joten meijän oleskelu oli hyvin hiljaista ja rauhallista, uitiin meijän privaattirannalla lämpimässä turkoosin värisessä merivedessä ja kateltiin auringonlaskuja ja välillä syötiin herkullista ruokaa. Resortissa vallitsi ekologinen ajattelutapa: bungalow oli hyvin yksinkertainen, sähköä on vain iltaisin ja tarkoituksena nauttia luonnosta. No sehän passasi. Voimme suositella kaikille, jotka ei liikaa pelkää luontoa ja ulkoilmaa. Pohjoispuolelta palattiin sitten vielä kaupunkiin pariksi yöksi nauttimaan hyvin hoidetuista rannoista ja viimeisistä durianeista. Käytiin myös saarikierroksella, jossa nähtiin mm. kalakastiketehdas, helmenkasvatusfarmi ja pippurifarmi. Kierroksella tutustuttiin myös vankilamuseoon, jossa meille ystävällisesti taas esiteltiin kaikkia ihan horror-juttuja, joita sodan aikana on tehty.

Long Beach

Phu Quocin ehoton ydin on se, ettei siellä vielä ole kauheesti turisteja, ja rantaa löytyy yllin kyllin, eli pulikointi ja rannallaoleilu on must. Kauheesti aktiviteettejakaan ei löydy (tai sit ei vaan osattu katsoa), joten sekin pakottaa jopa tällaset suorituskeskeiset ihmiset rentoutumaan. Ollaan luettu lonely planetista ja muualta että Phu Quocilla on paljon autiota, asumatonta ja koskematonta hiekkarantaa, joilla ei oo turisteja. Teoriassa kuulostaa ihanalta, mutta todellisuus on kuitenkin toinen, ollaanhan kehitysmaassa. Näillä autioilla rannoilla on niin paljon roskaa (koska mereenhän ne roskat heitetään) ettei sinne kyl kukaan (länsimaalainen järkevä ihminen) haluu mennä uimaan. Onneksi myös saarelta löytyy myös yllin kyllin rantaa, josta joku pitää huolta niin että uimaan pääsee huoletta. Phu Quocilla oli tosiaan kyllä hienot biitsit ja vedet, missä kelpasi lillua.

Todistusaineistoa: oltiin joskus ruskeita!

Epilogi

Suomeen paluu tuntuikin sitte aika oudolta. Aurinko paistaa vielä myöhään illalla sen sijaan että laskisi klo 18 jälkeen, on kauheen hiljasta, ihmisiä on vain vähän. Länsimainen ruoka ajatuksena ällöttää kaikkine lisäaineineen ja pitkine tuotantoprosesseineen. Vietnamissa kaikki on niin tuoretta ja läheltä, että suomalainen “lähiruoka” tuntuu surulliselta.

Nyt kun kaikki on jo ohi, tuntuu kauheen onnelliselta, että uskallettiin ottaa irtiotto Suomesta ja lähtee taas uuteen seikkailuun. Sairasteluista ja ludekokemuksista huolimatta jää ihanat muistot aivojen sopukoihin. Onneksemme kolmen kuukauden aikana säät oli iha huiput, sadepäiviä ei sattunu edes Hueen montaa. Löydettiin siis juuri oikea aika matkustaa Keski-Vietnamiin. Työ oli ihan kivaa (kivempaa ku viimeksi), kieltä opittiin enemmän kuin viimeksi, ja saatiin uusia ystäviä. Vielä ei oo suunnitelmissa uutta reissua, mutta varmasti jonakin päivänä taas palataan kahvin, soijan ja nenänkaivuun luvattuun maahan. :)

Huomenta Suomi, hyvin pyyhkii

Meillä on enää alle viikko jäljellä Huen arkea ennen ku lähetään lomamatkalle. Alkaa pieni ahdistus hiipimään mieleen, että nytkö tää oikeesti jo meni. Ollaan ahkerasti koitettu syödä parhaita ruokia, tavata paljon ihmisiä ja puhua kieltä mahollisimman paljon. Tai siis lähinnä nää on kiinnostuneita, et joks meillä on girlfriendit ja haluttaisko myö vietnamilaiset vaimot, hyö vois kuulemma järjestellä asioita.

Ollaan todettu, että tää on ollu aika erilainen kokemus verrattuna syksyyn 2010. Työtä on ollu huomattavasti enemmän, meijän omasta toiveesta, eikä se oo ollu yhtä hermoja raastavaa ku viimeksi. Tällä kertaa lasten kanssa asetettiin rima matalalle, eikä yritettykään pitää mitään elämäntaitopajoja, vaan reilusti ollaan askarreltu ja pelattu ja laulettu. Hyvin on askartelut ja leikit sujunu lasten kanssa ja kivaa on ollut :) Niinkuin aikaisemminkin, vietnaminkielen tunnit ovat olleet ihan paras juttu. Opettaja on iha mahtava tyyppi ja hauska ja kaikkee ja hää osaa aina opettaa jotekin todella hyödylliset jutut.

Jännästi mielialat vaihtelee kyllä laidasta laitaan nopealla syklillä. Yhtenä hetkenä sitä istuskelee kavereiden kanssa sokeriruokomehua siemaillen, kuunnellen kaskaiden ääntä ja miettii, et kyllä tää elämä onki ihanaa. Seuraavassa hetkessä taas on joku myyjätär sinuu huijaamassa, motobikekuski tyrkyttämässä huumehia ja “vietnameseladya” ja joku rottavauva mönkii reittä pitkin ja sit ollaan viittä vaille jo istahtamassa lähimmän cyclokuskin kyytiin kohti Suomea. Masennuksen hetkistä pääsee kuitenki nopeesti yli (hyvä ruoka, parempi mieli) ja sitä taas osaakin nauttia elämästään täällä!

Parina viime viikkona meijän työtehtäviin toimistolla on kuulunut kuvien piirtäminen järjestön infolehtiseen, joka on osa erästä projektia. Piirtäminen ja kuvien käsittely tietokoneella on kyllä ollut hauskaa, vaikka ohjeet on ollut välillä vähän epäselviä eikä aina ihan ymmärretä että mihin tää nyt liittyykään. Esimerkiksi kerran ohjeeksi annettiin: “Can you draw management of natural resources?” (voitko piirtää kuvan luonnonvarojen hoidosta). Oltiin vähän että, öö mitäköhän tähän paperille sitten raapustaisi! Projektin tarkoituksena on mm. infolehtisten avulla opettaa eräälle etniseen vähemmistöön kuuluvalle kyläyhteisölle, kuinka pidettäisi luonnosta hyvää huolta, joten on ollut ilo olla mukana vaikuttamassa. Täällä monilla ihmisillä kun ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, miten luonnosta pidetään huolta. Vähän masentavalta tuntuu nähdä kun heillä täällä on ihan uskomattoman hieno luonto, ja sitten paikalliset (ja myös jotkut idioottituristit) vaan roskaa paikkoja täysin säälimättä! Roskat dumpataan useimmiten suoraan jokiin, mereen tai metsään ja kädessä oleva roska ei vahingossakaan kulkeudu esim taskussa lähimpään roskikseen vaan tipahtaa niille sijoilleen. Lisänä vielä kaikki on kätevästi yksittäispakattua täällä, joten roskaahan riittää!

Lisäksi ollaan edelleen käyty askartelemassa vammaisten lasten kanssa ja laulattamassa päiväkotilapsia. Toissaviikolla päästiin toimistolta pakoon kun lähdettiin muutaman muun työntekijän kanssa field tripille. Käytiin tunnin ajomatkan päässä sijaitsevassa maaseutukylässä, jossa asuu etninen vähemmistö. Meijän järjestö rahoittaa jotakin vesi-sanitaatio-elinkeino-projektia kylässä ja meille haluttiin esitellä, mitä on saatu aikaan. Mopon kyydissä istuminen tunnin verran valtatiellä rekkojen välissä oli kyl kauhun tunti. Kesken ajomatkan pomo kuitenkin soitti ja ilmoitti ettei hänen tekemänsä paperityöt riitä viranomaisille, vaan olis viel tarvittu lappunen ja leima toisesta toimistosta. Vietnamilainen byrokratia ei siis oo ehkä tehokkaimmasta päästä. Lopputulos oli se, että kaks tyyppiä meijän porukasta meni oikeesti tekemään töitä kylään ja myö muut ajeltiin kylässä salaa, “katsellen maisemia, ei tehden töitä”. Välillä jopa puhuttiin kuiskaten, jotta kukaan ei kuulisi ulkomaalaista puhetta ja samalla kärähettäis. Vaikka ei nyt etnistä vähemmistökansaa saatukaan nähdä,

Field tripillä

maalaismaisemat oli kyllä hienoja, hiekkatietä, vuoria ja palmuja. Meille näytettiin, että kyläläiset viljelee bambua, kumipuita ja muita kasveja (This is jackfruit tree, this is noodle tree, this is rice tree... :D).

Reilu viikko sitten myö käytiin Hanoissa muutaman päivän reissulla töiden merkeissä. Mentiin sinne tutustumaan erääseen vammaisjärjestöön, jonka projekti on erään suomalaisen vammaisjärjestön rahoittama ja nyt oltiin siis tämän suomalaisen järjestön asialla. Hanoilainen järjestö, jossa käytiin, on liikuntavammaisten tukijärjestö, joka järjestää vertaistukea, henkilökohtaisia avustajia ja opettaa itsenäisen elämän mallia vammaisille. Meille kerrottiin, että liikuntavammaiset ei Vietnamissa ole juurikaan oman elämänsä herroja, vaan ovat usein perheidensä “vankeina”, kun eivät saa eivätkä voi tehdä mitään omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. Liikuntavammaiselle kodin ulkopuolelle lähteminen on ilman avustajaa, apuvälineitä ja esteettömiä paikkoja aika mahotonta. Järjestö tarjoaa näille vammaisille itsenäisen elämän kursseja sekä henkilökohtaisen avustajan palveluita, eli tekevät tosi tärkeetä työtä. Visiitti oli siis tosi kiinnostava ja silmiä avaava. Huessakin käytiin paikallisessa sokeiden järjestössä tutustumassa aiemmin, myös suomalaisen rahoittajajärjestön asialla.

Hanoissa käytiin tutustumassa myös Vietnamin etnologiseen museoon, joka on ehdottomasti

Hanoin museon pihalla mökki

tutustumisen arvoinen paikka. Vietnamissa asustaa pääväestön lisäksi yhteensä 53 etnistä ryhmää, joilla on kaikilla omanlainen kulttuurinsa ja kielensä. Päivä oli valitettavasti joku ala-asteiden  luokkaretkipäivä, ja museoon saapuessamme se oli tupaten ympäriinsä säntäileviä ja täyttä kurkkua kiljuvia lapsia. Akustiikka oli hyvä ja aivan meinasi korvat siinä poksahtaa, joten päätettiinkin aloittaa visiitti ensin ulkomuseosta. Takapihalle oli rakennettu monia eri etnisten ryhmien periteisiä asumuksia ja pihapiirejä, vähän Ruokolahti-talon tapaan :). Monen näköisiä paalujen varassa seisovia palmumajoja päästiin näkemään ja oli kyllä hienoa. Tuntuu uskomattomalta, että edelleenkin täällä on kansoja, jotka elää niin perinteiseen tapaan maata viljellen ja metsästäen. Museon sisätiloihin ei jaksettu ihan niin tarkkaan tutustua kun oli jo hirvee infoähky, mutta opittiin, että vähemmistökansoilla on hienoja ja värikkäitä vaatteita, vähän niiku saamelaisilla meillä Suomessa.

Hanoin turistialueet ollaan jo aiemmilla reissuilla muuten ehditty aika tarkkaan kävellä ja nähdä, joten nyt laajennettiin vähän näkymiä ja matkusteltiin paikallisbusseilla paikasta toiseen. Parin Hue-kuukauden jälkeen Hanoin länsimaisempi, modernimpi ja rikkaampi meininki jaksoi taas ihmetyttää. Ihmiset on tyylikkäämpiä ja puhuu halpis-nokialaisten sijasta iPhoneihin, ja monet on myös lihavampia. Ruoka on myös tuntuvasti kalliimpaa ku Huessa. Eräästä lehdestä luettiin, että monet vietnamilaiset uskoo, että länsimainen ruoka on terveellisempää ja ravitsevampaa kuin vietnamilainen ruoka. Uskomus varmaan perustuu siihen, että länsimaissa lapset juovat enemmän maitoa ja muutenki proteiinipitoisempaa ruokaa ja kasvavat näin isommiksi. No joka tapauksessa tästä syystä varakkaat vanhemmat syöttävät lapsiaan Burger Kingeissä ja Pizza Huteissa aina tilaisuuden tullen... Ainakin jollain tavalla lapsista kasvaakin “isompia”. Suurkaupungin vilinästä oli kyllä ihana palata seesteiseen Hueen :).

Ollaan totaalikyllästytty yöbusseilla matkusteluun, joten Hanoihin matkustettiin yöjunalla. Villen pissaista peittoa ja yöllistä kitkerää savunhajua lukuunottamatta vaihtoehto olikin ihan hyvä. Paikallinen VR (Vietnam Railways) kulki tällä kertaa ihan ajallaan ja matkalla sai peräti nukuttua ihan hyvin.

Lauantaina lähetään bussilla Danangiin, josta sunnuntaiaamuna lähtee aikaisin lento seuraavaan määränpäähämme, Siem Reapin kaupunkiin Kambodzhaan. Siem Reapissa on tarkoituksena ihmetellä viiden päivän ajan Angkorin temppeleitä ja paikallista elämänmenoa. Seuraavana perjantaina sitten lennähdetään takaisin Vietnamin puolelle Phu Quocin saarelle viimeiseksi viikoksi. Vähän jännittää tuo Kambodzhan matka, Vietnam on meille kuitenkin tuttu ja “turvallinen”, mut silti siistiä päästä taas reissun päälle.


Terkuin Madam Mösiöö Ville ja Madam Mösiöö Pasi (torilla myyjät kutsuu varmuuden vuoksi aina kummallakin tittelillä, kun eivät vissiin iha tiiä näitten sanojen merkitystä).

Ville viettää siestaa.

Ville hankkii riisiä pöytään.

Ville tarkkailee sadon kypsymistä.

Kuukausiliite: Ihmeellinen luonto

Lude (Cimex lectularius)

Suomessa uutisissa pyörivä lude ei ole tavaton näky Vietnamissakaan (mikä ei ehkä yllätä). Myö saatiin tutustua luteeseen turhan läheisesti viime viikolla, kun tasan kaksi viikkoa majapaikka Amigossa tuli täyteen.

Kohtalokkaana iltana myö huomatiin, että sängyllä tallustaa joku pikkuötökkäinen. Tarkemmalla kurkistuksella tukka nousi pystyyn. ONKO TUO LUDE?! Otus pikkusen muistutti ludetta. Vähäsen nostettiin patjaa, jonka alta paljastui toinenkin yksilö ilman kummempia etsintöjä. No, “hieman” ahdistuttiin siinä sitten, koska Nukku-Matti oli jo heittänyt unihiekat silmiin, ja kohta pitäisi ruveta nukkumaan ludesängyssä. Hotellin respaan meneminen ei auttaisi mitään, koska öisin siellä on töissä englantia puhumaton poika, jolle ei varmaan viesti menisi perille. Ei siis auttanut muu kuin mennä maate ja toivoa, ettei ne kaksi ötökkää olleet ludeja (vaikka googlettelu väitti niiden olevan just niitä), ja jos olivatkin, ne olisivat olleet vain vanha pariskunta, joka halusi vanheta yhdessä syöden kasveja, eikä verta.

Sammutimme valot ja pyörimme sängyssä koittaen saada unta. Koska ötökät kauhistutti niin paljon, tuntui että koko ajan niitä kävelee lakanoissa. Kännykänvalotarkistukset osoittivat kuitenkin, ettei lakanoissa ollut liikettä. Lisää yritystä nukkua ja tunnin-parin päästä Villelle riitti ja hää män laittamaan valot päälle. Valossa odotti karmea totuus: sängyllä mönki kuin mönkikin muutama iloinen pikku-lude. Ötökät näytti ihan samoilta kun googlen kuvat: ruskea kroppa, isohko palleroperäpää ja yleisilme hyvin loiseläimellinen. Siinä sitten liiskattiin otukset mahollisimman äkkiä ennenkuin ehtivät pakenemaan, ja niiden sisuskalut vapautti imemänsä veren, osa tuoretta ja punaista, osa vanhaa ja ruskeaa. HYI PIIP! Sillä hetkellä kun tajuttiin keskellä yötä, että meillä on kuin onkin ludearmeija sängyssä, ei tunnelmat ollu kyl järin korkeella. Todettiin, että unta on nyt kuitenkin saatava, joten yritettiin loppuyö nukkua valot päällä ja päiväpeitteen päällä ilman peittoa. Onneksi luteet eivät tykänneet valosta, vaan pysyivät loppuyön piilossa. Unenlaatu ei kuitenkaan ollut järin hyvää, kun unien välissä muisti aina ällöttävän totuuden ja mahdollisia lisävieraita piti etsiskellä katseella vähän väliä.

Aamulla sit väsyneenä mentiin respaan reflektoimaan viime yön kokemuksia. Hiekkis epäili että ehkä “maybe it was a mosquito”, koska lakanoissa oli verijälkiä liiskatuista ällötysotuksista. Google-translaten ja -kuvahaun avulla ehkä kuitenkin saatiin viesti perille. Meijät siirrettiin toiseen huoneeseen ylimpään kerrokseen, ja haluttiin vielä antaa mahdollisuus hotellille. Toisessa huoneessa oltiin kuitenkin niin vainoharhaisia että päätettiin että seuraavana aamuna vaihdettaisiin majapaikkaa. Mietittiin, että jos yhdessä huoneessa on luteita, on todennäköisesti muissakin huoneissa. Päivän aikana meijän käsiin ilmestyi kutiavia hyttysenpuremilta näyttäviä paukamia, mutta ei erityisen kauheita tai tuskallisia. Käytiin varaamassa meijän majapaikaksi Binh Duong Nelonen, jossa meijän ii-haanat matkatoverit Diak-aikoina majoittui, mutta huone oli vapaana vasta parin päivän päästä. Jouduimme siis menemään väliaikaismajoitukseen toiseen rupuluolaan. Luettiin netistä, että luteet tulee ulos sängynrakenteista vasta, kun niillä on nälkä, eli keskimäärin kerran viikossa. Myö pääteltiin, että koska ehittiin olla kyseisessä huoneessa jo kahen viikon verran ilman että oltais havaittu ötököitä tahi puremia, eivät luteet olleet varmaankaan olleet ruokailleet meijän verellä ennen tätä yötä. Huoneen edelliset asukkaat kenties antoivat riittävästi imeskeltävää.

Näkymä uuden huoneen ikkunasta

Kauhukuvat siitä, miten ludearmeija seuraa meitä paikasta toiseen vaatteissamme ja valloittaa meijän Suomi-kodin, oli aika jatkuvasti mielessä ja mieliala pelonsekainen. Nyt on kaikki vaatteet pesty ja rinkkaa on pyyhitty sekä pidetty kuumuudessa parvekkeella ja toivo paremmasta, lude-vapaasta tulevaisuudesta elää mielissämme. Nykyisen hotellin henkilökunta ymmärsi heti, mistä oli kyse, kun kerrottiin että vaatteet pitää pestä kuumassa. Olo on siis luottavainen, että saahaan tarvittaessa apua, eikä kukaan sano että “maybe it was a mosquito”. Vaikka mieli on jo valoisampi, pitänee pitää silmä kovana ja tehdä yllätyshyökkäyksiä erinäisiin lokaatioihin tavaroissamme ja huoneessamme, jotta mahdolliset salamatkustajat saadaan kiinni.

Viewi meijän uudelta parvekkeelta

Kaiken lude-ahdistuksen keskellä myö kaivattiin vähän luksusta. Sunnuntaina matkasimmekin biitsin vieressä sijaitsevaan viiden tähden Ana Mandara Resorttiin. Pääsylipusta maksettiin 100.000vnd ja hinnalla sai liota uima-altaassa ja köllötellä aurinkotuolissa. Vaikka hinta oli paikalliseen hintatasoon nähden kova, oli se meistä sen arvoista. Vaikutti siltä, että luteet ei tykkää luksuksesta, sillä paukamien kutina helpotti uima-altaassa.

Mutta tämmöstähän täällä ulkomailla on. Erilaista, erikoista.

Viikon luksusannos, ei myö mitää ludekuvia laiteta!

Durian (Durio zibethinus)

Jos lempparihajuihisi kuuluu ananas ja kananmunapieru, tykkäät varmasti durian-hedelmän tuoksusta. Hedelmän voimakas ja joidenkin mielestävä oksettava haju leijailee yleensä vastaan kun menee täällä paikalliselle torille tai supermarkettiin ruokaostoksille (Big C:n tuoksu). Ensin luultiin, että torilla haisee raadot, joita myyjät pilkkovat kojuissaan, mutta jonkun ajan kuluttua meille valkeni että kyse onkin aasialaisten superherkusta eli durianista. Päätettiin siis että sitähän on saatava. Vietnaminkielen opettajamme kertoi meille vähän faktoja hedelmästä ja niinpä lähdettiin metsästämään sitä paikalliselta torilta heti oppitunnin jälkeen. Torilla hedelmä oli kuitenkin “finit” (loppu) ja sitä piti mennä hakemaan supermarketista. Kuulemamme mukaan duriania joko rakastaa tai inhoaa ja siksi haluttiin kokea ensimmäinen durianhetkemme oman huoneen rauhassa, mahdollisten oksennusreaktioiden vuoksi. Hajuhaittojen takia durian on kielletty lentokoneissa ja joissakin hotelleissa, joten salakuljetettiin hedelmä meijän huoneen parvekkeelle hyvin salavihkaa. Ulkonäöltään durian on aika vihamielisen näköinen piikkipallo ja sitä käsitellessä sai olla varovainen. Kuoren alta paljastui kellertäviä möhkäleitä, jotka oli koostumukseltaan tuorejuustomaisia tai avokadomaisia. Hedelmän maku oli hieman ananasmainen ja makea, toisaalta tosi outo, vähän niiku mädäntyvä sipuli. Meijän valitseman yksilön maku oli pienoiseksi pettymykseksi kuitenkin miedon oloinen tuhtiin tuoksuun nähden, mikä on kuulemamme mukaan merkki siitä että hedelmä ei ollut vielä ihan kypsä. Jännällä tavalla hedelmä oli kuitenkin tosi hyvää ja jätti jälkeensä orastavan addiktion, tätä on kyl saatava lisää. :P Ystävämme hotellin respasta lupasi hommata meille kypsän durianin, jotta päästään kunnolla sen makuun. Maisteluhetken jälkeen ympäriinsä leijuvaan tuoksuun on alkanut suhtautua eri tavalla. Ennen naama alkoi väkisinki kääntyä nurinpäin öllötyksestä kun taas nykyään herahtaa vesi kielelle :).


Ludeslayer ja Durianmaster

No mitäs tänne?

Helo helo helo taas! Viimeiset pari viikkoa on koostunu aika tasaisesta arjesta ilman reissuja tai suurempia mullistuksia. Arki sisältää töissäkäymistä, kahviloissa istumista, ruuan syömistä, French bakeryn herkkujen syömistä, ihmisten tapaamista ja vietnamin kielen oppitunteja. Vapaa-ajalla ollaan pyöräilty ympäriinsä ja nähty kavereita. Etenkin yhestä australialaisesta tytöstä on tullu meijän frendi.

Parin viikon ajan ollaan käyty töissä täydet toimistotunnit. Järjestön toimistolla istuminen on jo toisinaan alkanut tylsistyttää, kun ei aina edes olla ihan varmoja että mitäköhän tässä nyt tehdään. Mut onneksi toimistossa istumiseen tulee välillä taukoja, kun ollaan ruvettu käymään työajalla vietnamin tunneilla ja myös 1-2 kertaa viikossa eräässä katolisten nunnien johtamassa lastenkodissa järjestämässä aktiviteetteja. Paikka on sama, jossa pari vuotta sitten matkatoverimme Leena, Viena ja Saara olivat harjoittelussa. Verrattuna omaan vanhaan harkkapaikkaamme tää paikka on kyllä ihan unelma. Englanninkielen taitoisia aikuisia on ollut valvomassa aktiviteettejamme ja lapset on jaksaneet hyvin keskittyä. Viime viikolla suunnitelmissa oli pitää kehitysvammaisille lapsille taidepajaa höystettynä laululeikeillä. Tuokion alkaessa paikalle ilmaantui kuitenkin myös neljä kuuromykkää poikaa. No päätettiin kuitenkin pitäytyä musiikkisuunnitelmissamme ja hyvinhän ne pojat pysyi leikissä mukana ja liikuntarajoitteisemmat taas osallistui melodiaa hyräillen, eli jokaiselle jotakin! Vähän oli siis haastetta mukana, mutta onneksi sisar, joka lapsista oli vastuussa osasi autella tarpeen tullen. Lisäksi meillä on paikassa mukanamme yks työpaikkamme vietnamilainen vapaaehtoinen, joka auttaa tulkkaamisessa ja valvomisessa.

Verrattuna kahden vuoden takaiseen reissuun töitä on siis huomattavasti enemmän ja vapaa-aikaa tulee sitten vietettyä aika rauhaisasti kahvilla istuen ja kahvin tippumista suodattimesta seuraten. Välillä sitä miettii, että pitäisikö sitä tässä nyt jotenkin suorittaa enemmän asioita, mutta ollaan päätetty, että täällä meillä on lupa nauttia tämmösestä slow laiffista. (Tästä kertoo myös Pasin kasvanut maha. Ville on pitänyt linjansa kunnossa säännöllisellä sairastamisella.) Myös mielialat on olleet yleisesti korkeemmalla, kun sää on suosinut  ja kun ollaan tervehdytty taudeista. Tosin Ville tais syyä tossa yks päivä jotakin väärää (ällölimaklönttiä) kun tuli pikkusen yrjöä :P.

Männäviikolla oli ekat kunnolla sateiset päivät (3 kpl). Sateen alkaessa ja lätäköiden kasvaessa muuttuu sääkin kauheen kylmäksi, huone on kylmä ja vaatteet on märkinä. Sade vaikuttaa kyllä yllättävän paljon yleiseen olotilaan ja mielialaan. Jos sadesäällä täytyy lähteä jonnekin, täytyy niskaan vetää hiostava sadeviitta. Kaveriksi sadeviitalle laitetaan jalkaan shortsit ja läpykkäät, koska muuten polkiessa olisi lahkeet ja kengät litimärkinä, eikä ne kuivuis ikinä. Tästä syystä sadesää on yhtä kuin jäiset varpaat ja kiukku.

Ainiin, muutettiin hotellista toiseen. Binh Duong nro 1 meni remonttiin, joten hotelli suljettiin. Ei haluttu mennä vanhaan hotelliimme, koska haluttiin vähän vaihtelua elämään ja haluttiin nähdä muitakin kaupungin kulmia vanhan kotikujamme lisäksi. No eräänä iltana etittiin edullisia majapaikkoja eräältä kujalta ja yhessä hotellissa oliki sitten tuttu naama töissä, koodinimi Hiekkis. Hiekkis oli ennen töissä kahen vuoden takaisessa hotellissamme. Nimensä hää sai siitä että oli useimmiten aika nihkeellä tuulella. Nyt hän oli kuitenkin niin iloinen nähdessään meijät, että järkkäsi meille very cheap special pricen. Nyt sitte yövytään Amigo-hotellissa ja maksetaan yhteensä 10 usd/yö kahen hengen huoneesta. Huoneessa ei oo parveketta, mutta on siisti ja suurempi ku edellisessä majapaikassamme.

Varattiin hiljattain lentoliput meijän parin viikon loppulomalle. Todettiin, ettei haluta viettää lomapäiviämme busseissa, joten päädyttiin varaamaan lennot kaikille väleille lukuunottamatta yhtä, joka ehkä mennään bussi-laivalla. Anteeksi ilmasto! Suunnitelmissa on mennä Vietnamissa sijaitsevalle Phu Quoc -nimiselle saarelle sekä Kambodzhaan, Siem Reapin kaupunkiin. Ihan yllätettiin itsemmekin päättämällä matkustaa Vietnamin ulkopuolelle. :)

Loppuun todettakoon, että maailma on pieni. Tavattiin sunnuntaina Huen lähimmällä biitsillä malesialainen mies, joka on työskennellyt viimeiset kymmenen vuotta Englannissa ja kertoi työskennelleensä myös joskus Mäntsälän Tokmannilla!!!!!! “Like Stockmann but no S”, sanoi hän.


Vielä kerromme kuvina, mitä Huessa voi esimerkiks tehä.

Syödä herkkuja

Juoda kahvia

Syödä ruokia

Pyöräillä

Ajaa mopolla

Käydä keisarien haudoilla

Käydä töissä

Laulaa karaokea

Ja tietysti pousailla!

toivoo Peisi ja Vinh