keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Siem Reap, Phu Quoc ja Suomi

Edellisestä postauksesta onkin jo tovi ja jouduimme tässä välissä jo palaamaan Suomeen.  Lue silti mitä tehtiinkään!

Viimeinen viikko Huessa koostui karaokesta, dinnereistä ja jäähyväisistä. Kaikki halus mennä laulamaan karaokea viimeisen kerran, joten käytiin laulamassa useampaan otteeseen eri kokoonpanoilla, milloin vähemmän ja milloin enemmän torakantäyteisissä huoneissa. Ville sai häikäistä jälleen läsnäolijoita uudella vietnaminkielisellä bravuurilla. Aika haikein mielin jätettiin hyvästit 38-asteiselle Huelle ja 37-asteisille ystäville. Huesta oli kuitenkin lähettävä, jotta päästäis lomailemaan kahdeksi vikaksi viikoksi.


Kambodzha

Kahden viikon mittaisella lomallamme kävimme ensin Kambodzhassa (jonka kirjoitusasu on muuten hankala) ja sen jälkeen Phu Quocin saarella Vietnamin puolella. Koska Huen lentokenttä oli remontissa, meidän piti aloittaa matka menemällä ensin Danangiin yhdeksi yöksi, josta seuraavana aamuna lähti aamulento Siem Reapiin. Danangista pitänee sen verran mainita, että suunnattiin ensin Lonely Planet -matkaopaskirjan suosittelemaan hotelliin. Huone vaikutti kuitenki aika homeisen ja saastaisen oloiselta luolalta, joten haluttiin kaiken varalta tarkistaa Tripadvisorista mitä muut matkustajat ovat paikasta kertoneet. Muiden kävijöiden kirjoittamien arvioiden mukaan hotellissa asuu luteita ja kummitus, joten päätettiinkin vaihtaa paikkaa välittömästi. Tripadvisor-sivusto oli reissussa muutenkin aika korvaamaton apuväline ludehotelleja vältellessä.

Gambodzassa oltiin kuuden päivän verran Siem Reapissa. Ei haluttu matkustaa koko maata ristiinrastiin, vaan keskittyä mieluummin yhteen paikkaan, ku ei ois enää energiaa riittäny uusiin paikkoihin. Siem Reap on tunnettu Angkorin temppeleistään. Turismi on levähtänyt vähän käsistä tässä muuten aika pienessä ja hiljaisessa kaupungissa, mutta onhan se toisaalta ymmärrettävää, kun on takapihalla yksi maailman hienoimmista nähtävyyksistä. Turistisuudestaan huolimatta Siem Reapista jäi hyvä meille hyvä fiilis. Kaupunki ja maa tuntuivat aika erilaiselta kuin mikään Vietnamissa ja sen takia oltiin innoissamme kaikesta uudesta ja erikoisesta. Ihmiset oli ystävällisempiä ja osasivat paremmin englantia (lieneekö yhteydessä kaupungin turistisuuteen..). Kulttuuri ja rakennukset muistutti paljon enemmän Thaimaata kuin Vietnamia, sen mukaan mitä nyt Thaimaasta tietää siellä koskaan käymättä, kun taas Vietnamissa kulttuurissa on paljon enemmän vaikutteita Kiinasta. Ihmiset oli astetta tummempia ja eksoottisemmat näkösiä ku Vietnamissa, hirveen kauniita siis. Hullaannuimme kauniista tavaroista, jotka oli erilaisia ja ihanimpeja ku Vietnamissa, jonka turistikrääsään ollaan jo täysin kyllästyneitä. Kaupunki oli turistialuetta lukuunottamatta aika kehittymätön ja kehitysmaalainen, tiet pöllysi punaisesta hiekasta ja kerjäläisiä oli aika paljon. Vietnamissa myö ei oltu nähty mitää alastomia rupisia vauvoja makaamassa kadulla isosiskonsa kanssa kerjäämässä rahaa, mikä tuntui olevan Gamboudiassa aika tuttu näky. Hierontaa oli kovasti tarjolla kaupungissa. Sitä oli mahollista saaha naisilta, miehiltä, ladyboylta ja kaloilta. Pasi valitsi kalat.

Koska temppelit on kaupungin päänähtävyys, ja syy minkä vuoksi tänne ihmiset tulee, päätettiin suorittaa temppelikierros heti saapumistamme seuraavana päivänä. Matkaan lähdettiin tuk tuk-moottoripyörätaksilla ja palkattiin mukaamme myös opas, kun ajateltiin että niin saatais retkestä vähän enemmän irti. Päivä oli, niinkuin kaikki muutkin päivät, aika lämmin, varjossa 40°C. Paikallinen oppaamme vaan valitteli kuumuutta eikä kertonut meille paikoista juuri mitään eikä ensimmäisen temppelin jälkeen jaksanut enää tulla niihin sisälle meijän kanssa. No saatiinpa ainaki sit kierrellä ja katella rauhassa. Temppelit itsessään oli kyllä tosi hienoja ja vaikuttavia. Temppeleistä kuuluisin ja suurin on Angkor Wat, toisiks kuuluisin ehkä on Tomb Raider -leffan kuvauspaikkanakin toiminut Ta Prohm (jolla on lempinimi Tomb Raider-temppeli. Pasi maistoi toki Tomb Raider -drinkkiäkin...) Temppeleille mentiin vielä uudemman kerran toisena päivänä, jolloin ajeltiin saman lihavan tuk tuk-kuskimme kanssa (opas jätettiin tällä kertaa palkkaamatta) kauniin maaseudun halki vähän kaukaisemmille ja vähemmän turistisille apajille. 1000 vuotta vanha rakennustaide ja uskomattoman hienot seinäkaiverrukset jätti kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Toisen temppelipäivän päätteeksi käytiin vielä vähän ratsastamassa norsulla. Norsu ei ainakaan silminnähden kärsinyt tai vuotanut verta ja lonely planetin mukaan kyseiset temppelialueen norsut on hyvässä hoidossa. No ei se kaiken tän odotuksen jälkeen ollu ehkä kummonen kokemus. :D

Ihanaa apsaraa
Yhtenä iltana käytiin kattomassa fabulousia Rosanna-nimistä kabareeta, joka on “first and only one in Cambodia.” Kun ostettiin liput matkatoimistosta, meille luvattiin nouto hotellilta. Noutajan tullessa kateltiin ympärillemme, että missäköhän nyt on se taksi tai tuktuk, johon nousta, mutta poika vaan osotteli mopoaan, jolla pitäis ajaa paikan päälle kolmestaan. Odotettiin ehkä vähän muunlaista pick uppia, mut sujuihan se näinkin! Show oli hauska ja visuaalisesti hieno ja lisäks kaikki kauniit naiset oli esityksessä ladyboy-henkilöitä. Yks erityinen hullaantumisen kohde showssa ja Kampodiassa muutenkin oli perinnetanssi apsara. Sooo pretty! Koreografioita oli tietenkin pakko harjoitella myös omassa hotellihuoneessa. Tarjoaakohan työväenopisto apsarakursseja? :D

Tuntui vähä jänskältä.

Käytiin Siem Reapin sotamuseossa tutustumassa maan sisällissotaan ja punakhmeerien tekemiin hirveyksiin. Sotamuseossa meitä opasti itse lapsisotilaana toiminut ja sodassa kätensä menettänyt veteraani. Oli kyllä tosi järkyttävää kuulla sodan kauheuksista ja siitä millä kaikilla eri keinoilla ihmiset ovatkin keksineen kiduttaa ja tappaa toisiaan. Edelleenkin ihmisiä kuolee tai vammautuu maastoon kylvettyjen jalkaväkimiinojen seurauksena. Sisällissodan seuraukset ja köyhyys näkyvät Kambotsassa paljon selkeämmin kadulla kerjäävien lasten ja vammaisten määrässä, kuin Vietnamissa, joka tällä saralla tuntuu toipuneen sodasta paremmin. Muutenkin Kambodzhasta jäi sellainen mielikuva, että nyt ollaan kyl paljon köyhemmässä maassa kuin Vietnam.

Kambodsa luokitellaan malaria-alueeksi (tarkemmat alueelliset rajat tuntuu vaihtelevan vähä lähteen mukaan). Siem Reapissa on kai jonkinmoinen riski sairastua malariaan tai denguekuumeeseen, mutta myö päätettiin pitkän pohdinnan jälkeen lähtee ilman malarianestolääkitystä. Iltaisin puettiin pitkähihaista ja -lahkeista päälle kuumuudesta huolimatta ja suihkutettiin nahkamme täyteen kallista DEET-pitoista hyttysmyrkkyä. Luulomalaria jäi onneksemme kokematta. Nyt jäähään oottelemaan oireita, malaria kun voi ilmaantua vuosienkin jälkeen. No ehkei kuitenkaan. :P


Phu Quoc

Phu Quoc on Etelä-Campodsan edustalla sijaitseva saari, joka kuuluu Vietnamiin. Haluttiin saarelle ihan puhtaasti rentoilun, rantojen ja uintimahollisuuksien vuoksi. Sääennuste näytti hieman uhkaavalta (viikoksi luvattu kaatosadetta), mutta onneks se ei pitänyt paikkaansa vaan saatiin polttaa niskamme jo heti ensimmäisenä päivänä. Aurinkoa riitti kyllä koko viikoksi, yksittäisiä sadekuuroja lukuunottamatta.

Bamboo cottages ja meijän oma piitsi
Ensin oltiin yksi yö saaren ainoassa kaupungissa Long Beachilla, rupuisessa hotellissa, joka ei ollut suoraan rannalla. Kun nyt kerta rantaparatiisissa oltiin, päätettiin että rantaan on päästävä. Matkattiin seuraavana päivänä saaren pohjoispuolelle Bamboo cottages -nimiseen resorttiin, jossa meillä oli oma bungalowi ja samassa resortissa vain yksi vieras meijän lisäksi. Pohjoispuolella saarta ei ole juuri mitään, joten meijän oleskelu oli hyvin hiljaista ja rauhallista, uitiin meijän privaattirannalla lämpimässä turkoosin värisessä merivedessä ja kateltiin auringonlaskuja ja välillä syötiin herkullista ruokaa. Resortissa vallitsi ekologinen ajattelutapa: bungalow oli hyvin yksinkertainen, sähköä on vain iltaisin ja tarkoituksena nauttia luonnosta. No sehän passasi. Voimme suositella kaikille, jotka ei liikaa pelkää luontoa ja ulkoilmaa. Pohjoispuolelta palattiin sitten vielä kaupunkiin pariksi yöksi nauttimaan hyvin hoidetuista rannoista ja viimeisistä durianeista. Käytiin myös saarikierroksella, jossa nähtiin mm. kalakastiketehdas, helmenkasvatusfarmi ja pippurifarmi. Kierroksella tutustuttiin myös vankilamuseoon, jossa meille ystävällisesti taas esiteltiin kaikkia ihan horror-juttuja, joita sodan aikana on tehty.
Long Beach

Phu Quocin ehoton ydin on se, ettei siellä vielä ole kauheesti turisteja, ja rantaa löytyy yllin kyllin, eli pulikointi ja rannallaoleilu on must. Kauheesti aktiviteettejakaan ei löydy (tai sit ei vaan osattu katsoa), joten sekin pakottaa jopa tällaset suorituskeskeiset ihmiset rentoutumaan. Ollaan luettu lonely planetista ja muualta että Phu Quocilla on paljon autiota, asumatonta ja koskematonta hiekkarantaa, joilla ei oo turisteja. Teoriassa kuulostaa ihanalta, mutta todellisuus on kuitenkin toinen, ollaanhan kehitysmaassa. Näillä autioilla rannoilla on niin paljon roskaa (koska mereenhän ne roskat heitetään) ettei sinne kyl kukaan (länsimaalainen järkevä ihminen) haluu mennä uimaan. Onneksi myös saarelta löytyy myös yllin kyllin rantaa, josta joku pitää huolta niin että uimaan pääsee huoletta. Phu Quocilla oli tosiaan kyllä hienot biitsit ja vedet, missä kelpasi lillua.
Todistusaineistoa: oltiin joskus ruskeita!


Epilogi

Suomeen paluu tuntuikin sitte aika oudolta. Aurinko paistaa vielä myöhään illalla sen sijaan että laskisi klo 18 jälkeen, on kauheen hiljasta, ihmisiä on vain vähän. Länsimainen ruoka ajatuksena ällöttää kaikkine lisäaineineen ja pitkine tuotantoprosesseineen. Vietnamissa kaikki on niin tuoretta ja läheltä, että suomalainen “lähiruoka” tuntuu surulliselta.

Nyt kun kaikki on jo ohi, tuntuu kauheen onnelliselta, että uskallettiin ottaa irtiotto Suomesta ja lähtee taas uuteen seikkailuun. Sairasteluista ja ludekokemuksista huolimatta jää ihanat muistot aivojen sopukoihin. Onneksemme kolmen kuukauden aikana säät oli iha huiput, sadepäiviä ei sattunu edes Hueen montaa. Löydettiin siis juuri oikea aika matkustaa Keski-Vietnamiin. Työ oli ihan kivaa (kivempaa ku viimeksi), kieltä opittiin enemmän kuin viimeksi, ja saatiin uusia ystäviä. Vielä ei oo suunnitelmissa uutta reissua, mutta varmasti jonakin päivänä taas palataan kahvin, soijan ja nenänkaivuun luvattuun maahan. :)

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Huomenta Suomi, hyvin pyyhkii



Meillä on enää alle viikko jäljellä Huen arkea ennen ku lähetään lomamatkalle. Alkaa pieni ahdistus hiipimään mieleen, että nytkö tää oikeesti jo meni. Ollaan ahkerasti koitettu syödä parhaita ruokia, tavata paljon ihmisiä ja puhua kieltä mahollisimman paljon. Tai siis lähinnä nää on kiinnostuneita, et joks meillä on girlfriendit ja haluttaisko myö vietnamilaiset vaimot, hyö vois kuulemma järjestellä asioita.

Ollaan todettu, että tää on ollu aika erilainen kokemus verrattuna syksyyn 2010. Työtä on ollu huomattavasti enemmän, meijän omasta toiveesta, eikä se oo ollu yhtä hermoja raastavaa ku viimeksi. Tällä kertaa lasten kanssa asetettiin rima matalalle, eikä yritettykään pitää mitään elämäntaitopajoja, vaan reilusti ollaan askarreltu ja pelattu ja laulettu. Hyvin on askartelut ja leikit sujunu lasten kanssa ja kivaa on ollut :) Niinkuin aikaisemminkin, vietnaminkielen tunnit ovat olleet ihan paras juttu. Opettaja on iha mahtava tyyppi ja hauska ja kaikkee ja hää osaa aina opettaa jotekin todella hyödylliset jutut.

Jännästi mielialat vaihtelee kyllä laidasta laitaan nopealla syklillä. Yhtenä hetkenä sitä istuskelee kavereiden kanssa sokeriruokomehua siemaillen, kuunnellen kaskaiden ääntä ja miettii, et kyllä tää elämä onki ihanaa. Seuraavassa hetkessä taas on joku myyjätär sinuu huijaamassa, motobikekuski tyrkyttämässä huumehia ja “vietnameseladya” ja joku rottavauva mönkii reittä pitkin ja sit ollaan viittä vaille jo istahtamassa lähimmän cyclokuskin kyytiin kohti Suomea. Masennuksen hetkistä pääsee kuitenki nopeesti yli (hyvä ruoka, parempi mieli) ja sitä taas osaakin nauttia elämästään täällä!

Parina viime viikkona meijän työtehtäviin toimistolla on kuulunut kuvien piirtäminen järjestön infolehtiseen, joka on osa erästä projektia. Piirtäminen ja kuvien käsittely tietokoneella on kyllä ollut hauskaa, vaikka ohjeet on ollut välillä vähän epäselviä eikä aina ihan ymmärretä että mihin tää nyt liittyykään. Esimerkiksi kerran ohjeeksi annettiin: “Can you draw management of natural resources?” (voitko piirtää kuvan luonnonvarojen hoidosta). Oltiin vähän että, öö mitäköhän tähän paperille sitten raapustaisi! Projektin tarkoituksena on mm. infolehtisten avulla opettaa eräälle etniseen vähemmistöön kuuluvalle kyläyhteisölle, kuinka pidettäisi luonnosta hyvää huolta, joten on ollut ilo olla mukana vaikuttamassa. Täällä monilla ihmisillä kun ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, miten luonnosta pidetään huolta. Vähän masentavalta tuntuu nähdä kun heillä täällä on ihan uskomattoman hieno luonto, ja sitten paikalliset (ja myös jotkut idioottituristit) vaan roskaa paikkoja täysin säälimättä! Roskat dumpataan useimmiten suoraan jokiin, mereen tai metsään ja kädessä oleva roska ei vahingossakaan kulkeudu esim taskussa lähimpään roskikseen vaan tipahtaa niille sijoilleen. Lisänä vielä kaikki on kätevästi yksittäispakattua täällä, joten roskaahan riittää!

Lisäksi ollaan edelleen käyty askartelemassa vammaisten lasten kanssa ja laulattamassa päiväkotilapsia. Toissaviikolla päästiin toimistolta pakoon kun lähdettiin muutaman muun työntekijän kanssa field tripille. Käytiin tunnin ajomatkan päässä sijaitsevassa maaseutukylässä, jossa asuu etninen vähemmistö. Meijän järjestö rahoittaa jotakin vesi-sanitaatio-elinkeino-projektia kylässä ja meille haluttiin esitellä, mitä on saatu aikaan. Mopon kyydissä istuminen tunnin verran valtatiellä rekkojen välissä oli kyl kauhun tunti. Kesken ajomatkan pomo kuitenkin soitti ja ilmoitti ettei hänen tekemänsä paperityöt riitä viranomaisille, vaan olis viel tarvittu lappunen ja leima toisesta toimistosta. Vietnamilainen byrokratia ei siis oo ehkä tehokkaimmasta päästä. Lopputulos oli se, että kaks tyyppiä meijän porukasta meni oikeesti tekemään töitä kylään ja myö muut ajeltiin kylässä salaa, “katsellen maisemia, ei tehden töitä”. Välillä jopa puhuttiin kuiskaten, jotta kukaan ei kuulisi ulkomaalaista puhetta ja samalla kärähettäis. Vaikka ei nyt etnistä vähemmistökansaa saatukaan nähdä,
Field tripillä

maalaismaisemat oli kyllä hienoja, hiekkatietä, vuoria ja palmuja. Meille näytettiin, että kyläläiset viljelee bambua, kumipuita ja muita kasveja (This is jackfruit tree, this is noodle tree, this is rice tree... :D).

Reilu viikko sitten myö käytiin Hanoissa muutaman päivän reissulla töiden merkeissä. Mentiin sinne tutustumaan erääseen vammaisjärjestöön, jonka projekti on erään suomalaisen vammaisjärjestön rahoittama ja nyt oltiin siis tämän suomalaisen järjestön asialla. Hanoilainen järjestö, jossa käytiin, on liikuntavammaisten tukijärjestö, joka järjestää vertaistukea, henkilökohtaisia avustajia ja opettaa itsenäisen elämän mallia vammaisille. Meille kerrottiin, että liikuntavammaiset ei Vietnamissa ole juurikaan oman elämänsä herroja, vaan ovat usein perheidensä “vankeina”, kun eivät saa eivätkä voi tehdä mitään omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. Liikuntavammaiselle kodin ulkopuolelle lähteminen on ilman avustajaa, apuvälineitä ja esteettömiä paikkoja aika mahotonta. Järjestö tarjoaa näille vammaisille itsenäisen elämän kursseja sekä henkilökohtaisen avustajan palveluita, eli tekevät tosi tärkeetä työtä. Visiitti oli siis tosi kiinnostava ja silmiä avaava. Huessakin käytiin paikallisessa sokeiden järjestössä tutustumassa aiemmin, myös suomalaisen rahoittajajärjestön asialla.

Hanoissa käytiin tutustumassa myös Vietnamin etnologiseen museoon, joka on ehdottomasti
Hanoin museon pihalla mökki
tutustumisen arvoinen paikka. Vietnamissa asustaa pääväestön lisäksi yhteensä 53 etnistä ryhmää, joilla on kaikilla omanlainen kulttuurinsa ja kielensä. Päivä oli valitettavasti joku ala-asteiden  luokkaretkipäivä, ja museoon saapuessamme se oli tupaten ympäriinsä säntäileviä ja täyttä kurkkua kiljuvia lapsia. Akustiikka oli hyvä ja aivan meinasi korvat siinä poksahtaa, joten päätettiinkin aloittaa visiitti ensin ulkomuseosta. Takapihalle oli rakennettu monia eri etnisten ryhmien periteisiä asumuksia ja pihapiirejä, vähän Ruokolahti-talon tapaan :). Monen näköisiä paalujen varassa seisovia palmumajoja päästiin näkemään ja oli kyllä hienoa. Tuntuu uskomattomalta, että edelleenkin täällä on kansoja, jotka elää niin perinteiseen tapaan maata viljellen ja metsästäen. Museon sisätiloihin ei jaksettu ihan niin tarkkaan tutustua kun oli jo hirvee infoähky, mutta opittiin, että vähemmistökansoilla on hienoja ja värikkäitä vaatteita, vähän niiku saamelaisilla meillä Suomessa.

Hanoin turistialueet ollaan jo aiemmilla reissuilla muuten ehditty aika tarkkaan kävellä ja nähdä, joten nyt laajennettiin vähän näkymiä ja matkusteltiin paikallisbusseilla paikasta toiseen. Parin Hue-kuukauden jälkeen Hanoin länsimaisempi, modernimpi ja rikkaampi meininki jaksoi taas ihmetyttää. Ihmiset on tyylikkäämpiä ja puhuu halpis-nokialaisten sijasta iPhoneihin, ja monet on myös lihavampia. Ruoka on myös tuntuvasti kalliimpaa ku Huessa. Eräästä lehdestä luettiin, että monet vietnamilaiset uskoo, että länsimainen ruoka on terveellisempää ja ravitsevampaa kuin vietnamilainen ruoka. Uskomus varmaan perustuu siihen, että länsimaissa lapset juovat enemmän maitoa ja muutenki proteiinipitoisempaa ruokaa ja kasvavat näin isommiksi. No joka tapauksessa tästä syystä varakkaat vanhemmat syöttävät lapsiaan Burger Kingeissä ja Pizza Huteissa aina tilaisuuden tullen... Ainakin jollain tavalla lapsista kasvaakin “isompia”. Suurkaupungin vilinästä oli kyllä ihana palata seesteiseen Hueen :).

Ollaan totaalikyllästytty yöbusseilla matkusteluun, joten Hanoihin matkustettiin yöjunalla. Villen pissaista peittoa ja yöllistä kitkerää savunhajua lukuunottamatta vaihtoehto olikin ihan hyvä. Paikallinen VR (Vietnam Railways) kulki tällä kertaa ihan ajallaan ja matkalla sai peräti nukuttua ihan hyvin.

Lauantaina lähetään bussilla Danangiin, josta sunnuntaiaamuna lähtee aikaisin lento seuraavaan määränpäähämme, Siem Reapin kaupunkiin Kambodzhaan. Siem Reapissa on tarkoituksena ihmetellä viiden päivän ajan Angkorin temppeleitä ja paikallista elämänmenoa. Seuraavana perjantaina sitten lennähdetään takaisin Vietnamin puolelle Phu Quocin saarelle viimeiseksi viikoksi. Vähän jännittää tuo Kambodzhan matka, Vietnam on meille kuitenkin tuttu ja “turvallinen”, mut silti siistiä päästä taas reissun päälle.


Terkuin Madam Mösiöö Ville ja Madam Mösiöö Pasi (torilla myyjät kutsuu varmuuden vuoksi aina kummallakin tittelillä, kun eivät vissiin iha tiiä näitten sanojen merkitystä).
Ville viettää siestaa.


Ville hankkii riisiä pöytään.


Ville tarkkailee sadon kypsymistä.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Kuukausiliite: Ihmeellinen luonto



Lude (Cimex lectularius)

Suomessa uutisissa pyörivä lude ei ole tavaton näky Vietnamissakaan (mikä ei ehkä yllätä). Myö saatiin tutustua luteeseen turhan läheisesti viime viikolla, kun tasan kaksi viikkoa majapaikka Amigossa tuli täyteen.

Kohtalokkaana iltana myö huomatiin, että sängyllä tallustaa joku pikkuötökkäinen. Tarkemmalla kurkistuksella tukka nousi pystyyn. ONKO TUO LUDE?! Otus pikkusen muistutti ludetta. Vähäsen nostettiin patjaa, jonka alta paljastui toinenkin yksilö ilman kummempia etsintöjä. No, “hieman” ahdistuttiin siinä sitten, koska Nukku-Matti oli jo heittänyt unihiekat silmiin, ja kohta pitäisi ruveta nukkumaan ludesängyssä. Hotellin respaan meneminen ei auttaisi mitään, koska öisin siellä on töissä englantia puhumaton poika, jolle ei varmaan viesti menisi perille. Ei siis auttanut muu kuin mennä maate ja toivoa, ettei ne kaksi ötökkää olleet ludeja (vaikka googlettelu väitti niiden olevan just niitä), ja jos olivatkin, ne olisivat olleet vain vanha pariskunta, joka halusi vanheta yhdessä syöden kasveja, eikä verta.

Sammutimme valot ja pyörimme sängyssä koittaen saada unta. Koska ötökät kauhistutti niin paljon, tuntui että koko ajan niitä kävelee lakanoissa. Kännykänvalotarkistukset osoittivat kuitenkin, ettei lakanoissa ollut liikettä. Lisää yritystä nukkua ja tunnin-parin päästä Villelle riitti ja hää män laittamaan valot päälle. Valossa odotti karmea totuus: sängyllä mönki kuin mönkikin muutama iloinen pikku-lude. Ötökät näytti ihan samoilta kun googlen kuvat: ruskea kroppa, isohko palleroperäpää ja yleisilme hyvin loiseläimellinen. Siinä sitten liiskattiin otukset mahollisimman äkkiä ennenkuin ehtivät pakenemaan, ja niiden sisuskalut vapautti imemänsä veren, osa tuoretta ja punaista, osa vanhaa ja ruskeaa. HYI PIIP! Sillä hetkellä kun tajuttiin keskellä yötä, että meillä on kuin onkin ludearmeija sängyssä, ei tunnelmat ollu kyl järin korkeella. Todettiin, että unta on nyt kuitenkin saatava, joten yritettiin loppuyö nukkua valot päällä ja päiväpeitteen päällä ilman peittoa. Onneksi luteet eivät tykänneet valosta, vaan pysyivät loppuyön piilossa. Unenlaatu ei kuitenkaan ollut järin hyvää, kun unien välissä muisti aina ällöttävän totuuden ja mahdollisia lisävieraita piti etsiskellä katseella vähän väliä.

Aamulla sit väsyneenä mentiin respaan reflektoimaan viime yön kokemuksia. Hiekkis epäili että ehkä “maybe it was a mosquito”, koska lakanoissa oli verijälkiä liiskatuista ällötysotuksista. Google-translaten ja -kuvahaun avulla ehkä kuitenkin saatiin viesti perille. Meijät siirrettiin toiseen huoneeseen ylimpään kerrokseen, ja haluttiin vielä antaa mahdollisuus hotellille. Toisessa huoneessa oltiin kuitenkin niin vainoharhaisia että päätettiin että seuraavana aamuna vaihdettaisiin majapaikkaa. Mietittiin, että jos yhdessä huoneessa on luteita, on todennäköisesti muissakin huoneissa. Päivän aikana meijän käsiin ilmestyi kutiavia hyttysenpuremilta näyttäviä paukamia, mutta ei erityisen kauheita tai tuskallisia. Käytiin varaamassa meijän majapaikaksi Binh Duong Nelonen, jossa meijän ii-haanat matkatoverit Diak-aikoina majoittui, mutta huone oli vapaana vasta parin päivän päästä. Jouduimme siis menemään väliaikaismajoitukseen toiseen rupuluolaan. Luettiin netistä, että luteet tulee ulos sängynrakenteista vasta, kun niillä on nälkä, eli keskimäärin kerran viikossa. Myö pääteltiin, että koska ehittiin olla kyseisessä huoneessa jo kahen viikon verran ilman että oltais havaittu ötököitä tahi puremia, eivät luteet olleet varmaankaan olleet ruokailleet meijän verellä ennen tätä yötä. Huoneen edelliset asukkaat kenties antoivat riittävästi imeskeltävää.
Näkymä uuden huoneen ikkunasta

Kauhukuvat siitä, miten ludearmeija seuraa meitä paikasta toiseen vaatteissamme ja valloittaa meijän Suomi-kodin, oli aika jatkuvasti mielessä ja mieliala pelonsekainen. Nyt on kaikki vaatteet pesty ja rinkkaa on pyyhitty sekä pidetty kuumuudessa parvekkeella ja toivo paremmasta, lude-vapaasta tulevaisuudesta elää mielissämme. Nykyisen hotellin henkilökunta ymmärsi heti, mistä oli kyse, kun kerrottiin että vaatteet pitää pestä kuumassa. Olo on siis luottavainen, että saahaan tarvittaessa apua, eikä kukaan sano että “maybe it was a mosquito”. Vaikka mieli on jo valoisampi, pitänee pitää silmä kovana ja tehdä yllätyshyökkäyksiä erinäisiin lokaatioihin tavaroissamme ja huoneessamme, jotta mahdolliset salamatkustajat saadaan kiinni.

Viewi meijän uudelta parvekkeelta

Kaiken lude-ahdistuksen keskellä myö kaivattiin vähän luksusta. Sunnuntaina matkasimmekin biitsin vieressä sijaitsevaan viiden tähden Ana Mandara Resorttiin. Pääsylipusta maksettiin 100.000vnd ja hinnalla sai liota uima-altaassa ja köllötellä aurinkotuolissa. Vaikka hinta oli paikalliseen hintatasoon nähden kova, oli se meistä sen arvoista. Vaikutti siltä, että luteet ei tykkää luksuksesta, sillä paukamien kutina helpotti uima-altaassa.

Mutta tämmöstähän täällä ulkomailla on. Erilaista, erikoista.
Viikon luksusannos, ei myö mitää ludekuvia laiteta!


Durian (Durio zibethinus)

Jos lempparihajuihisi kuuluu ananas ja kananmunapieru, tykkäät varmasti durian-hedelmän tuoksusta. Hedelmän voimakas ja joidenkin mielestävä oksettava haju leijailee yleensä vastaan kun menee täällä paikalliselle torille tai supermarkettiin ruokaostoksille (Big C:n tuoksu). Ensin luultiin, että torilla haisee raadot, joita myyjät pilkkovat kojuissaan, mutta jonkun ajan kuluttua meille valkeni että kyse onkin aasialaisten superherkusta eli durianista. Päätettiin siis että sitähän on saatava. Vietnaminkielen opettajamme kertoi meille vähän faktoja hedelmästä ja niinpä lähdettiin metsästämään sitä paikalliselta torilta heti oppitunnin jälkeen. Torilla hedelmä oli kuitenkin “finit” (loppu) ja sitä piti mennä hakemaan supermarketista. Kuulemamme mukaan duriania joko rakastaa tai inhoaa ja siksi haluttiin kokea ensimmäinen durianhetkemme oman huoneen rauhassa, mahdollisten oksennusreaktioiden vuoksi. Hajuhaittojen takia durian on kielletty lentokoneissa ja joissakin hotelleissa, joten salakuljetettiin hedelmä meijän huoneen parvekkeelle hyvin salavihkaa. Ulkonäöltään durian on aika vihamielisen näköinen piikkipallo ja sitä käsitellessä sai olla varovainen. Kuoren alta paljastui kellertäviä möhkäleitä, jotka oli koostumukseltaan tuorejuustomaisia tai avokadomaisia. Hedelmän maku oli hieman ananasmainen ja makea, toisaalta tosi outo, vähän niiku mädäntyvä sipuli. Meijän valitseman yksilön maku oli pienoiseksi pettymykseksi kuitenkin miedon oloinen tuhtiin tuoksuun nähden, mikä on kuulemamme mukaan merkki siitä että hedelmä ei ollut vielä ihan kypsä. Jännällä tavalla hedelmä oli kuitenkin tosi hyvää ja jätti jälkeensä orastavan addiktion, tätä on kyl saatava lisää. :P Ystävämme hotellin respasta lupasi hommata meille kypsän durianin, jotta päästään kunnolla sen makuun. Maisteluhetken jälkeen ympäriinsä leijuvaan tuoksuun on alkanut suhtautua eri tavalla. Ennen naama alkoi väkisinki kääntyä nurinpäin öllötyksestä kun taas nykyään herahtaa vesi kielelle :).


Ludeslayer ja Durianmaster

maanantai 11. maaliskuuta 2013

No mitäs tänne?

Helo helo helo taas! Viimeiset pari viikkoa on koostunu aika tasaisesta arjesta ilman reissuja tai suurempia mullistuksia. Arki sisältää töissäkäymistä, kahviloissa istumista, ruuan syömistä, French bakeryn herkkujen syömistä, ihmisten tapaamista ja vietnamin kielen oppitunteja. Vapaa-ajalla ollaan pyöräilty ympäriinsä ja nähty kavereita. Etenkin yhestä australialaisesta tytöstä on tullu meijän frendi.

Parin viikon ajan ollaan käyty töissä täydet toimistotunnit. Järjestön toimistolla istuminen on jo toisinaan alkanut tylsistyttää, kun ei aina edes olla ihan varmoja että mitäköhän tässä nyt tehdään. Mut onneksi toimistossa istumiseen tulee välillä taukoja, kun ollaan ruvettu käymään työajalla vietnamin tunneilla ja myös 1-2 kertaa viikossa eräässä katolisten nunnien johtamassa lastenkodissa järjestämässä aktiviteetteja. Paikka on sama, jossa pari vuotta sitten matkatoverimme Leena, Viena ja Saara olivat harjoittelussa. Verrattuna omaan vanhaan harkkapaikkaamme tää paikka on kyllä ihan unelma. Englanninkielen taitoisia aikuisia on ollut valvomassa aktiviteettejamme ja lapset on jaksaneet hyvin keskittyä. Viime viikolla suunnitelmissa oli pitää kehitysvammaisille lapsille taidepajaa höystettynä laululeikeillä. Tuokion alkaessa paikalle ilmaantui kuitenkin myös neljä kuuromykkää poikaa. No päätettiin kuitenkin pitäytyä musiikkisuunnitelmissamme ja hyvinhän ne pojat pysyi leikissä mukana ja liikuntarajoitteisemmat taas osallistui melodiaa hyräillen, eli jokaiselle jotakin! Vähän oli siis haastetta mukana, mutta onneksi sisar, joka lapsista oli vastuussa osasi autella tarpeen tullen. Lisäksi meillä on paikassa mukanamme yks työpaikkamme vietnamilainen vapaaehtoinen, joka auttaa tulkkaamisessa ja valvomisessa.

Verrattuna kahden vuoden takaiseen reissuun töitä on siis huomattavasti enemmän ja vapaa-aikaa tulee sitten vietettyä aika rauhaisasti kahvilla istuen ja kahvin tippumista suodattimesta seuraten. Välillä sitä miettii, että pitäisikö sitä tässä nyt jotenkin suorittaa enemmän asioita, mutta ollaan päätetty, että täällä meillä on lupa nauttia tämmösestä slow laiffista. (Tästä kertoo myös Pasin kasvanut maha. Ville on pitänyt linjansa kunnossa säännöllisellä sairastamisella.) Myös mielialat on olleet yleisesti korkeemmalla, kun sää on suosinut  ja kun ollaan tervehdytty taudeista. Tosin Ville tais syyä tossa yks päivä jotakin väärää (ällölimaklönttiä) kun tuli pikkusen yrjöä :P.

Männäviikolla oli ekat kunnolla sateiset päivät (3 kpl). Sateen alkaessa ja lätäköiden kasvaessa muuttuu sääkin kauheen kylmäksi, huone on kylmä ja vaatteet on märkinä. Sade vaikuttaa kyllä yllättävän paljon yleiseen olotilaan ja mielialaan. Jos sadesäällä täytyy lähteä jonnekin, täytyy niskaan vetää hiostava sadeviitta. Kaveriksi sadeviitalle laitetaan jalkaan shortsit ja läpykkäät, koska muuten polkiessa olisi lahkeet ja kengät litimärkinä, eikä ne kuivuis ikinä. Tästä syystä sadesää on yhtä kuin jäiset varpaat ja kiukku.

Ainiin, muutettiin hotellista toiseen. Binh Duong nro 1 meni remonttiin, joten hotelli suljettiin. Ei haluttu mennä vanhaan hotelliimme, koska haluttiin vähän vaihtelua elämään ja haluttiin nähdä muitakin kaupungin kulmia vanhan kotikujamme lisäksi. No eräänä iltana etittiin edullisia majapaikkoja eräältä kujalta ja yhessä hotellissa oliki sitten tuttu naama töissä, koodinimi Hiekkis. Hiekkis oli ennen töissä kahen vuoden takaisessa hotellissamme. Nimensä hää sai siitä että oli useimmiten aika nihkeellä tuulella. Nyt hän oli kuitenkin niin iloinen nähdessään meijät, että järkkäsi meille very cheap special pricen. Nyt sitte yövytään Amigo-hotellissa ja maksetaan yhteensä 10 usd/yö kahen hengen huoneesta. Huoneessa ei oo parveketta, mutta on siisti ja suurempi ku edellisessä majapaikassamme.

Varattiin hiljattain lentoliput meijän parin viikon loppulomalle. Todettiin, ettei haluta viettää lomapäiviämme busseissa, joten päädyttiin varaamaan lennot kaikille väleille lukuunottamatta yhtä, joka ehkä mennään bussi-laivalla. Anteeksi ilmasto! Suunnitelmissa on mennä Vietnamissa sijaitsevalle Phu Quoc -nimiselle saarelle sekä Kambodzhaan, Siem Reapin kaupunkiin. Ihan yllätettiin itsemmekin päättämällä matkustaa Vietnamin ulkopuolelle. :)

Loppuun todettakoon, että maailma on pieni. Tavattiin sunnuntaina Huen lähimmällä biitsillä malesialainen mies, joka on työskennellyt viimeiset kymmenen vuotta Englannissa ja kertoi työskennelleensä myös joskus Mäntsälän Tokmannilla!!!!!! “Like Stockmann but no S”, sanoi hän.


Vielä kerromme kuvina, mitä Huessa voi esimerkiks tehä.

Syödä herkkuja

Juoda kahvia

Syödä ruokia


Pyöräillä

Ajaa mopolla

Käydä keisarien haudoilla

Käydä töissä

Laulaa karaokea
Ja tietysti pousailla!



toivoo Peisi ja Vinh

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Kolmen kertomuksen tarina eli kuinkas sitten kävikään...

Osa 1: Tet



Tetin juhliminen sujui meillä rauhallisissa merkeissä, koska paikallisille tet on ennen kaikkea perhejuhla. Meille ulkomaalaisille tet oli ehkä vähän tylsä, koska moni paikka meni kiinni ja esim. matkustamisesta ja hotelleista joutui maksamaan normaalia enemmän.

Uudenvuodenaattona käytiin joella katsomassa ilotulitusta. Ilotulitus oli oikein hieno, mutta kesti sen verran pitkään, että porukka alkoi valua pois jo ennen sen loppumista.
Tetin ensimmäisenä päivänä vietnamilaiset kutsuu kylään sukulaisia. Vuoden ensimmäinen vieras valitaan tarkkaan. Uskomusten mukaan vuoden ensimmäinen vieras määrittää sen, kuinka onnekas vuosi perheelle koittaa, ja siksi vieraan on oltava onnekas, esim. henkilö, joka on saanut ylennyksen tai mennyt naimisiin hiljattain.
Koska meillä ei ole vietnamilaista sukua, myö mentiin käymään yhdellä monista keisarin haudoista.


Tetin juhlijoita
Tetin toisena päivänä kävimme pomomme Mr Hungin luona kylässä. Kilistelimme viskilaseja ja söimme tet-naposteltavia. Katselimme 3D-telkkarista yhdessä Hungin ja hänen lastensa kanssa ensin Celine Dion -dvd:tä (mikähän juttu se on että Celine Dionin Because you loved me soi joka paikassa?) ja tämän jälkeen vietnamiksi dubattua amerikkalaista raakaa teinikauhuelokuvaa, jossa hirviökalat tappoivat paljon isotissisiä alastomia blondeja. Hieman akward moment.



Osa 2: Nha Trang


Heti tetin virallisten juhlapäivien päätyttyä (12.2.) otimme junan kohti Nha Trangia. Junaliput maksoivat tetin aikaan enemmän kuin yleensä, n. 30 dollaria/kpl. Junamatka alkoi aamulla klo 8 ja perillä oltiin illalla puol yheksältä, mutta istumiseen ollaan täällä jo totuttu. Junassa oli ravintolavaunun lisäksi myyntikärryjä/ihmisiä, jotka kiersivät vaunuissa myymässä lounaan lisäksi jogurttia, keitettyjä kananmunia, hedelmiä, kahvia ja riisivelliä. Junamatkalla meitä piinasi ärsyttävä lapsi. Ensin vuorovaikutus oli ujon herttaista, mutta kun muutaman tunnin jälkeen lapsi heittäytyi koko painollaan syliin repimään tukasta ja naamasta ja yritti väkisin syöttää tahmaisilla sormillaan karkkia, meinas hermo mennä.

Nha Trangin kaupungissa oli odottamamme upea n. 6 km mittainen biitsi ja miellyttävän lämmin sää. Lisäksi siellä oli paljon venäläisiä turisteja ja ravintoloita, joissa ruokalistat olivat pelkästään venäjäksi. Uudenvuoden loman vuoksi kaupunki suorastaan pursuili myös vietnamilaisia turisteja, koska paikka on hyvin suosittu myös vietnamilaisten keskuudessa. Luulimme että turistikaupunkiin mennessä saisi hetken olla rauhassa kalpea ja olla rannalla ilman paitaa, mutta kun kaupunki oli täynnä vietnamilaisia tetin viettäjiä, jotka ei kai juuri valkoisia ihmisiä ole nähneet, oli tuijottelu ennennäkemätöntä. Sinänsä hauska huomio, että päivän kuumimpaan aikaan rannalla näkyy ainoastaan valkoisia ja punaisia ihmisiä ja kun aurinko on laskemassa, tapahtuu vuoron vaihto, kun päivettymistä (viisaasti) karttelevat vietnamilaiset suuntaavat rannalle. Kaupunki tuntui kyllä mukavan turistiselta vaihtelulta Hueen. Sai syödä kalliissa ravintoloissa ihanaa seafoodia (syötiin myös hummeria!), mutta myös uusia vietnamilaisia halpuuksia ja sai olla rannalla kyllikseen. Tuntui siltä, että jotakin on meille parissa vuodessa tapahtunut, kun ei tarvinnut joka hetki olla suorittamassa seuraavaa lomakokemusta tai näkemässä uutta kadunkulmaa.

Nha Trangin edustalla on useita saaria, joille kaupungista tehdään monenlaisia päiväretkiä. Etenkin sukeltaminen kirkasvetisessä meressä on suosittu harrastus täällä, joten myökin päätettiin lähteä vähän snorklailemaan ja kattelemaan koralleja. Valittiin useista vaihtoehdoista matkanjärjestäjäksi länsimainen Rainbow Divers. Valitsemalla länsimainen matkanjärjestäjä tiedettiiin saavamme haluamamme (ammattimaisuutta ja turvallisuutta) ja RD myös on ollut vaikuttamassa vesialueen monimuotoisuuden kasvuun. Retken aikana saatiin tehdä kaksi pitkää snorklausta kahessa eri paikassa. Vaikka nyt oli vielä off-season snorklaukselle ja sukeltamiselle, oli vesi kirkasta ja näimme paljon värikkäitä kaloja ja koralleja. Tuntu vähän ku ois hypänny jättimäiseen akvaarioon uimaan. Kokemuksena täyskymppi! Snorklausten päätyttyä lekottelimme aurinkokannella, mutta kuinkas sitten kävikään... No Villeä pisti ekaa kertaa elämässään pörriäinen/ampiainen/mehiläinen/muu, jota ei tarkemmin ehditty katella. Todennäköisyys ilmahirviön iskulle merellä tuntui vähän kyllä huvittavalta. Ensin odoteltiin, että onkohan V nyt allerginen ampiaisille, ja kun kirvelyä pahempaa ei ilmaantunut, huokaistiin helpotuksesta. Vaan kuinkas sitten kävikään... Päästyämme maihin Villelle tuli vuorokauden mittainen kuume. Megahyönteinen jätti siis jälkensä, mutta suomalainen sisu vei voiton.


Nha Trangin edustalla olevalle saarelle on rakennettu melkoinen elämyspuisto nimeltään Vinpearl Land. Saarelle pääsee cable carilla eli tommosella gondolihissillä (tämä kyseinen cable car on kuulemma pisin meren ylittävä cable car koko maailmassa!) tai lautalla. Hintaa saaren pääsylipulle (joka sis. kaiken saarelta + kuljetuksen) tuli alle 20 e. Valitsimme Vinpearl-päiväksemme epäonnisesti lauantaipäivän, jolloin ilmeisesti kaikki vietnamilaiset tet-lomalaiset halusivat sinne myös. Jonotimme pääsyä cable cariin tunnin, mutta täällä onneksi jonotus oli vartioitua eivätkä vietnamilaiset päässeet etuilemaan kyynärpäineen minne halusivat. Itse saarelta löytyi fast foodia, vesipuisto, ranta, joitakin huvipuistolaitteita, aquarium (eli niiku sea world) ja kelkkarata. Hauska päivä vierähti nopeasti ja suosittelemme saarta kaikille Nha Trangiin menijöille.

Vesipuistossa oli hauskaa olla rohkea ja uskaltautua monenlaisiin liukumäkiin. Hurjimpiin oltiin liian järkeviä menemään, koska ne näytti oikeestikin aika vaarallisilta. Kauhein mäki, missä käytiin, oli semmonen varsin kiemurainen putki, missä kovan vauhdin ja veden vuoksi silmiä ei voinut pitää auki, sitten niska retkahti taakse ja lopuksi putki heitti kylki ja korva eellä veteen. Ihana kokemus. Lisää uimista sai onneksi ihanalla tyynellä biitsillä.

Viimeiselle matkapäivälle oltiin asetettu tavoitteeksi kokeilla rannalla parasailingia. Parasailing on vähän kuin vesihiihtoa, mutta vesisuksien sijaan päällä on laskuvarjo ja moottorivene vetää sinuu perässään ilmassa. Mutta kuinkas sitten kävikään...




Osa 3: Sairaskertomuksia

No viimeisenä matkapäivänämme (ma) Pasi heräsi ruokamyrkytyksen vienoon vireeseen, oksu, ripsu ja kuume. O-ou! Illalla olisi lähtö yöjunalla kohti Huea. Päätimme katsella muutaman tunnin, josko olo helpottuisi. Ville meni viettämään päivää rannalle yrittäen epätoivoisesti karkottaa valkoista nahkaansa. Päivällä todettiin, ettei Pasin olo helpotu, joten vaihdoimme junaliput seuraavalle illalle. Vielä yksi yö Nha Trangissa, tai niin luulimme.

Seuraavana aamuna (ti) kumpikin herra heräsi kuumeessa ja kurkkukivussa. Jeejee. Päätimme että yöjunaan on nyt jaksettava mennä, koska työkaverin häät odottaisivat keskiviikkoiltana. No sitten kuumeisena teimme hotellista check outin ja vietimme loppupäivän ja illan makoillen ja hytisten hotellin katolla lepotuoleissa. Kuumetta oli 38-39 kummallakin. Illalla suuntasimme taksilla juna-asemalle klo 21.30, jossa saimme kuulla että juna on peruttu ratapihalla sattuneen onnettomuuden vuoksi, eikä seuraavien junien lähtöpäivää vielä tiedetä. NOOOOUU. Rahat saatiin onneks takaisin. No, ei muuta kuin taksilla takaisin hotellille ja miettimään vaihtoehtoja kuumeessa klo 22.30. Päätimme lentää seuraavana aamuna aikaisin Danangiin ja sieltä jatkaa kolmen tunnin bussimatkalla Hueen. Keskiviikkoiltana olimme siis vihdoin takaisin Huessa, mutta häät jäivät kokematta sairauden ja liian myöhäisen saapumisajan vuoksi. No eiköhä täällä joku viel mee naimisiin.

Torstaiaamuna ei olo ollut vieläkään häävi (Villellä melkein 40 astetta kuumetta), joten päätimme hakeutua lääkäriin. Hotellin työntekijä soitti lääkärisedän meidän hotellihuoneeseen. Pienimuotoisten tutkimusten perusteella hän totesi että meillä on keuhkoputkentulehdus ja kurkkupöpöt. Saatiin lääkkeeksi kahdet antibiootit. Visiitin päätteeksi lääkäri kaivoi oikein kunnon räkäpalleron nenästään ja neppasi sen lattialle. Milloha Suomessa näkis lääkärin kaivavan nenää? :D


Nyt sunnuntaina 24.2. kuume on laskenut ja olo alkaa yleiskunnon laskusta aiheutuvasta heikotuksesta huolimatta olemaan ihan siedettävä. Toivottavasti huomenna päästään jo töihin.


Yhteenveto:
Lomalla oli siistiä. Sairastaminen oli inhottavaa. Norsut jätimme lomalla rauhaan, tai siis emme löytäneet niitä.

Terveisin venäläisteemassa,
Spasiba ja Sergei

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Sairauden jälkeen on poutasää




Nyt on takana ensimmäinen kokonainen työviikko ja ollaan tällä hetkellä kahden viikon mittaisella uuden vuoden lomalla, johan oli aikakin tän raskaan työrupeaman jälkeen! Vietnamissa vietetään siis helmikuun 10. päivä monen muun Aasian maan tavoin kuukalenterin mukaista uuttavuotta (ns. kiinalainen uusivuosi). Uusivuosi eli vietnamilaisittain Têt on vuoden suurin juhla ja vastaa siis jossain määrin kenties meidän joulun aikaa. Kaikki vietnamilaiset tuntuu olevan kovin innoissaan tulevasta juhlasta ja aika on monelle ainut kerta vuodessa kun pitävät kunnolla lomaa yksittäisiä vapaapäiviä lukuunottamatta, joten kai juhlaan on siis myös aihetta! Hypetyksestä johtuen juhlamieli alkaa jo tarttumaan meihinkin ja ollaan myös saatu kutsuja käydä vierailemassa tuttujen kodeissa, mitä odotamme kovasti. Vanhan vuoden lopettajaisia täällä on jo vietettykin monella tapaa ja olennaisena osana siihen liittyy leikkirahojen, paperisten “kultaesineiden” ja paperivaatteiden polttaminen kadun varsilla (edesauttaa jotenkin esi-isien tuonpuoleista elämää), joten vähän väliä saa pyöräillessä vetää savua ja tuhkaa henkeen. Esi-isille valmistetaan myös juhla-ateria, joka laitetaan kodin eteen esille. Eräs hotellin työntekijä selvitti, että esi-isät syövät niin kauan pöydästä kun suitsuke palaa ja tämän jälkeen elävät saa syödä sen mitä esi-isiltä jää tähteeksi. Onneksi esi-isät syövät tuonpuoleisesta käsin melko vähän ja hotellin työntekijällekin jäi runsaasti lounasta. :) Lisää Têt-bailuista sitten myöhemmin kun juhla on ohi.

Uudenvuoden loma kestää meillä siis la 2.2. - ma 18.2.13 ajan, josta viralliset juhlapäivät ovat la 9.2. - ma 11.2.13. Uusivuosi halutaan viettää täällä Huessa, mutta koska nyt on sen verran pitkät vapaat, niin päätettiin myös käyttää aikaa matkailuun. Tarkoituksena on heti uudenvuoden päivien jälkeen suunnata etelää kohti Nha Trangin rantakaupunkiin. Tavoitteena on ratsastaa norsulla, muulla ei ole väliä. Kaksi vuotta sitten jäi meiltä norsuratsastukset kokonaan väliin, joten tällä kertaa meillä on missiona olla tekemisissä norsujen kanssa mahdollisimman paljon. Kaikessa toiminnassa on otettava huomioon norsuaspekti.

----

Ville sai viime viikon alussa jonkun vatsapöpön ja oli tiistaista perjantaihin kipeänä. Pari päivää
Albiino nro 1
Albiino nro 2
tujakkaa yrjöämistä ja varpusparvia ja sitten pari päivää vielä kuumeilua. Sairastaminen täällä kaukomailla oli koti-ikävää herättävä kokemus, joten onneksi koneelta löytyi kuvia ja musiikkia Karjalan kunnailta. Lauantaina Villen olo alkoi jo parantua ja ruokavalioon lisättiin myös ei-nestemäisiä ruokalajeja. Toipuminen on ollut kuitenkin onneksi nopeaa ja jo alkuviikosta Villekin on ollut ihan toimintakykyinen. Pasin viikko meni pitkälti töissä SORCODEn toimistolla etsien järjestölle uusia mahdollisia kansainvälisiä rahoittajia. Työ on ollut ihan mielenkiintoista, vaikkakin vähän yksitoikkoista. Vietnamilaiset työkaverit ovat mukavia ja haluavat jutella paljon oman kielitaitonsa puitteissa. Torstai-iltana vietettiin työporukalla omaa Têt-juhlaa (vähä niiku pikkujoulut) käymällä yhdessä syömässä ja karaokessa. Ruokailu oli hyvin perinteisessä vietnamilaisessa ravintolassa, jossa istutaan kadulla leikkimökkipöydän ääressä pikkujakkaroilla. Ruokalajeja oli paljon ja paikalliseen tapaan jokaikisellä hörpyllä kilisteltiin laseja. Ruoan jälkeen siirryttiin tottakai laulamaan karaokea, joka oli kyllä tosi hauskaa.

Koska Ville toipui sopivasti loman alkajaisiksi vastataudistaan ollaan käytetty lomapäiviä hyväksemme pyöräillen ympäri Huea katsomassa tuttuja ja uusia paikkoja. Maanantaina käytiin mm. uudemman kerran tutustumassa Huen Citadeliin, eli keisarilliseen kaupunkiin ja bongattiin taas ihkut elefantit (joista toisella oli toinenkin valtava kärsä, jos ymmärrätte mitä tarkoitamme). Iltapäivällä aiottiin pyöräillä rannalle, mutta matkalla sinne aurinko meni pilveen ja myös pyöräily alkoi siinä määrin kyllästyttää että pysähdyttiinkin matkalla edelliseltä reissulta tutuksi käyneeseen kananmunantuoksuiseen kuumalähde-kylpylään rentoutumaan. Keskiviikkona maanantain kokemuksesta viisastuneena vuokrattiin skootteri ja ajeltiin (turvallisesti mummovauhtia) rannalle uimaan ja hengailemaan (ja vähän myös palamaan).

------

Kävimme tämän viikon tiistaina päiväturistireissulla Phong Nha Cave -nimisessä kuuluisassa luolassa, joka sijaitsee “kätevästi” neljän tunnin ajomatkan päässä Huesta. Luolaan päästiin sisään veneellä jokea pitkin ja sisällä päästiin jalkautumaan kohteeseen ja hämmästelemään sen kätkemiä neonvärein valaistuja salaisuuksia. Itse luola oli kyllä amazing, mutta neljä tuntia suuntaansa maailman hulluimman kuskin (joka halusi ohittaa kaiken mikä liikkui) kyydissä oli kyllä aikamoinen koettelemus pitkästä aikaa. Lisäksi Vietnamissa “English-speaking guide” on kyllä aika venyvä käsite. Meidän oppaamme ainakin osasi vähemmän englantia ku myö vietnamia, eikä häneltä auttanut kysyä englanniksi mitään. Mutta ehkä tärkeintä oli itse luola ilman turhia selostuksia.

Kahden vuoden takaiseen Vietnamin reissuumme verrattuna isona erona on se, ettei meillä ole nyt seuranamme muuta suomalaisporukkaa (terkkujaa!). Ollaankin nyt siis jouduttu tutustumaan myös näihin ulkomaaneläviin. Huessa työskentelee melko paljon ulkomaalaisia vapaaehtoisia, joista muutamaan ollaan tutustuttu jo paremmin. Eräät vietnamilaiset kollegat SORCODEn toimistolta ovat menossa tässä kuussa naimisiin (keskenään, työpaikkaromanssi!) ja myökin saatiin onneksemme hääkutsut. Ohessa kuva kutsuista, jotka täällä ovat aika prameat. Huomatkaa, että Villen kutsussa jälleen piinaa “Philep” :D. Nyt pitäisi löytää jostakin edulliset juhlavaatteet, jottei tartte mennä läpykkäissä ja shortseissa edustamaan.

Ruokapuolesta täytyy nyt mainita sen verran että se on kyllä taas kerran superhyvää ja samoin kahvi!


Lukijakysymys: Mikä on sinun lempieläimesi? Meidän on norsu.


t: Philep ja Basi

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Ekan viikon viilikset



Ensimmäinen Vietnam-kahvi!

Tervehdys Huesta! Viikko ollaan nyt Vietnamissa oltu ja elämä alkaa asettua uomiinsa.

Yli vuorokauden kestänyt matkustus Pariisin kautta Saigoniin sujui hyvästi, Air France tarjosi parasta palvelua mihin ollaan tähän mennessä törmätty. Koneessa oli oikeasti toimiva oma näyttö ja kuulokkeet ja leffa-, tv-sarja ja musiikkivalikoimaa oli satoja. Jopa jätskiä tarjottiin kesken unien. Täytyy mainita, ettei varmasti enää mennä lentokentältä kaupunkiin taksilla, koska julkinen bussi maksoi 5000-10 000 vnd (n. 0,2 - 0,4 euroa) suunta ja vei kentältä kaupungin ytimeen. Taksimatkasta kentältä keskustaan saa pulittaa Saigonissa 7-17 USD (140 000-340 000 vnd).

Saigonissa meni kaksi päivää kaduilla dillaillen, syöden ja hikoillen. Oli aikamoinen lämpötilashokki saapua -20 asteen ja viiden miljoonan asukkaan Suomesta +33 asteen ja kuuden miljoonan asukkaan megakaupunkiin. Tiistai-iltana lensimme Hueen ja lompsimme  vanhalle kotikadulle katsomaan, oisko Binh Duong 3:ssa tilaa. No valitettavasti ei ollut, mutta meijät majoitettiin samalla kujalla olevaan Binh Duong 1:een. Huone oli vähän pienempi kuin kolmosessa, mutta maksoi 10 dollaria/yö. Seuraavana päivänä vaihdoimme tutun työntekijän painostuksesta takaisin kolmoshotelliin, jossa viihdyttiin kolme yötä. Sitten todettiin, että vaihtelu (ja rahan säästäminen) virkistäisi, joten nyt majaillaan Binh Duong 1:ssä. Työntekijät ykkösessä ja kolmosessa oli yllättyneitä ja ilahtuneita nähdessään meidät taas kerran. Ja taas kerran hyö luulee että we work in hopital.

Sää Huessa on ollut suotuisa kaikista peloista huolimatta. Lämpötila on ollut päivittäin noin 25 astetta, ja sadetta on tullut vasta yhtenä päivänä meidän ollessa töissä, eli ei olla kastuttu vielä. Auringon paistaessa lämpötila kipuaa äkkiä korkeelle, ja ekat nahat ollaan jo käräytetty.

Olemme aloittaneet työnteonkin jo SORCODElla. Tehdään täällä töitä kokoaikasesti, eli ma-pe klo 8-12 ja 14-17. Puolenpäivän aikaan on siis mukava ruoka- ja lepotauko.

Tällä viikolla to-pe:n työtehtävä oli etsiä netistä tietoa saksalaisen organisaation rahoittamista projekteista Vietnamissa ja ympäri maailman. SORCODE aikoo hakea uuteen projektiinsa rahoitusta saksalaiselta organisaatiolta, mutta eivät vielä tiedä, mikä projekti voisi olla. Ja tämän vuoksi meidän tehtävänä oli etsiä infoa, että millanen projektin pitäisi olla. Deadline on ens torstaina, että eipä nyt hirveesti hyö oo siihen vielä panostanu. :) Ensialkuun kuulosti vähä hurjalta, että mitäpäs myö osataan mistään kehitysmaan projektista, mutta kahen päivän perusteella onkin ihan mukava kokemus olla osa tällasta projektia, jolla voi oikeesti olla vaikutusta jonkun huono-osaisen yhteisön elämään. SORCODE on viime aikoina tehnyt projektin, missä syrjäseutukylälle saatiin vesiputkistoa ja toisen projektin avainsanoja oli women, children, natural resources ja empowerment (=voimaannuttaminen), sisältö jäi hieman hämäräksi.
Hyviä simpukoita


Toimistossa tapahtuvan työn (englanninkielisten nettisivujen kehittämisen, mainosten ideoimisen, uusien rahoittajien etsimisen) lisäksi on tarkoitus, että kahden viikon kuluttua alkavan Tet-holidayn (vietnamilaisten suurin paardi eli uusi vuosi) jälkeen käytämme osan työajasta eri social centereissä eli jossakin vammaisten, lasten yms. kodeissa/toimintakeskuksissa järjestäen jotakin aktiviteetteja. Ennen tet-holidayta ei kuulemma kannata vielä aloittaa mitään, koska vietnamilaisten työmotivaatio on pohjalukemissa. Meidän toimisto on kiinni lähes kaksi viikkoa juhlan aikana, jolloin on sitten meilläkin mukavasti lomaa.

Työ on tuonut mielekkyyttä Huessa oleskeluun. Pelkkää laiskottelua täällä ei enää jaksaisi, koska se ollaan jo koettu. Työnteon lomassa puolestaan oppii jälleen paljon uutta. Meidän työpaikalla työskentelee meijän kaveri My (tyttö), jonka kanssa meidän koko tulo järjestettiin. Hänen kanssa on helppo tulla toimeen, koska hää puhuu hyvin englantia. Vapaa-ajalla ollaan käyty Myn ja muiden vietnamilaistuttujen kanssa syömässä kaikkea uutta ja ihanaa, mm. simpukoita ja sian kieltä. Ollaan tutustuttu vähän myös muihin länsimaalaisiin volunteereihin.

Lauantai-iltana kattojärjestö, jonka alaisuuteen SORCODE kuuluu, järjesti vuoden lopettajaispaardit, johon myös myö oltiin kutsuttuja. Ohjelmaan kuului lyhyt virallinen puhe, notkuva pöytä täynnä paikallisia herkkuja ja bia Hudaa sekä kovaäänistä karaokea. Kulttuurieroista kerrottakoon, että kun Suomessa ihmiset olisivat jonottaneet kiltisti oman lautasensa kanssa vuoroaan ottaa ruokaa, Vietnamissa jokainen hyökkäsi omien puikkojensa kanssa ruokien kimppuun latoen ruokaa suoraan suuhun tarjoilulautasilta. Meidät valkonaamat painostettiin myös karaokeperformanssiin ja laulettiin kaksi laulua, joista toinen vietnamiksi. Esitys saavutti suuren suosion ja ollaan ilmeisesti nyt jollain asteella paikallisia julkkiksia. :P

Liikenne on vaatinut vielä vähän totuttelua. Pasi on juuri ylittänyt Bridge of Deathin.
Ostimme jälleen käytetyt pyörät (20 eurolla), mutta kenties Villen valinta ei osunut oikeaan. Oston jälkeisenä päivänä tippui ensin ketjut ja pian sen jälkeen myös toinen polkimista. Onneksi tälläkin kertaa pyöränkorjaaja löytyi läheltä.

Vatsat on toimineet edellisiin kertoihin verrattuna melko hyvin. Liekö salaisuutena Villen työkaverin antama vinkki joka-aamuisesta vodkahömssylääkkeestä. Ruplatusta ja vääntöä ilmenee välillä, mutta kunnon chiliribikset on vielä toistaiseksi jääneet väliin.


Terveisin Philip (Ville) ja Maxim (Pasi) (Backpackersissa eräs jenkkinainen kuuli meijän nimet vähän väärin)

torstai 17. tammikuuta 2013

Kaksi yötä lähtöön, IIK!

Keskiviikkona oli kummallakin viimeinen työpäivä ja reissuunlähtö alkoi tuntua todelliselta. Matkan jälkeen on tarkoitus päästä takaisin kesätöihin vanhoihin työpaikkoihimme, joten aivan tiedottomia ei Suomi-tulevaisuudesta olla.

Pakkailua on nyt aloteltu pikkuhiljaa: hammasharja, uikkarit, imodium (mikäli vatsa sattuu soimaan epävireessä) ja laxoberon (hellä helpotus imodium-ummetukseen) on jo mukana (Cornetto-kerho huom. makuupussia ei löytynyt ainakaan pakkauksessa, se kenties myydään erikseen). Huomenna, kun pyykit on toivottavasti kuivia, tungetaan loputkin kamppeet rinkkaan.

Lauantaina lähtee lento Pariisiin, jossa vaihtoaikaa muutama tunti ja tämän jälkeen jatkuu matka kohti Saigonia eli Ho Chi Minh Cityä. Saigonista matkaa jatketaan kahden yön jälkeen määränpäähämme Hueen. Lämpötilan pitäisi Saigonissa olla sunnuntaina yli 30 asteen, joten voi olla pienoinen shokki luvassa :) Vähän alkaa jo jännää pukkaamaan ja reissumahakin on alkanut hiipiä ruuansulatuselimistöön. Majoituksia ei olla varattu, koska ollaan todettu että livenä saa paremman hinnan, eikä pelätä etteikö hotelleja olis vapaana. Pidemmän päälle ollaan ajateltu ehkä olla muualla kuin uskollisessa Binh Duongissa, ihan vaihtelun vuoksi.

Joulukuussa saatiin työviisumit. Prosessissa kului 4-5 kuukautta, tukku seteleitä ja aimo annos byrokratiaa sekä Suomessa että Vietnamissa. Varsinaista lisätietoa ei itse työstä olla vielä saatu. Sähköpostitse on tullut sellainen kuva, että osa työajasta ollaan järjestön toimistolla tekemässä jotakin ja osa ajasta ollaan muualla, esim. jossakin kehitysvammaisten kodissa/toimintakeskuksessa, mutta ei siis tiedetä enempää. Meidän yhteyshenkilönä on toiminut ennestään tuttu tyttö, joka toimi meidän ekalla Huen reissulla yhen toisen Diak-opiskelijan tulkkina. Nykyään hän on töissä SORCODE-järjestöllä, jonka kautta vapaaehtoistyötä ollaan järjestämässä.

Erään Suomessa toimivan vammaisjärjestön kanssa ollaan sovittu, että käymme tutustumassa parissa heidän rahoittamassaan projektissa Huessa ja Hanoissa. Ollaan myös haaveiltu, että voisimme pitää välillä lomaa, jollon vois matkustaa Vietnamin lisäksi jossain toisessa maassa, kerta ollaan kauas taas lähdetty. Yhteydenpitoa varten hankitaan Vietnamissa taas jotkut prepaidit ja lisäksi skype-treffejä voi aina myös sopia kotisuomeenkin.

Mut, hyvää matkaa meille ja tsemppiä teille tänne pakkaseen, nähdään vappuna!


Mr Vilet and Mr Paso