I said Wat Wat, in my Baht

Ollaan nyt blogin kirjoitushetkellä oltu Thaimaassa jo kaksi viikkoa. Aika on vierähtänyt tosi nopeasti, koska tekemistä ja näkemistä on ollut niin paljon. Tästä syystä blogikin päivittyy vähän jälkijunassa. Keskiviikkona 17.10. matkustimme Laosin puolelta Pohjois-Thaimaahan Chiang Maihin pikkubussilla. Jostain syystä tällä reissulla on sattunut jo monta kertaa niin, että matkatoimiston tyypeillä on väärää tietoa bussien aikatauluista. Onneksi kuitenkin niin päin, että meijät on viety asemalle aina aikaisemmin kuin bussin oikea lähtöaika. Tälläkin kertaa meidät vietiin rajalle jo 1,5 tuntia aikaisemmin, koska matkatoimiston tyypit luuli bussin lähtevän silloin. Rajan ylitys sujui ongelmitta. Rajalta meidän piti saada leima, jonka mukaan saadaan olla kaksi viikkoa Thaimaassa, mutta virkailija antoikin meille kuukauden leimat, joten eipä tarvii hakea maksullista lisäaikaa myöhemmin! Sääntöjen mukaan siis lentämällä saapuvat suomalaiset saisivat olla kuukauden maassa ja maateitse saapuvat kaksi viikkoa. Matka Chiang Maihin meni melko nopeasti (ehkä 6h), kiitos hyväkuntoisten teiden ja hullun kaaharikuskin. 

Myö ei olla koskaan aikaisemmin käyty Thaimaassa, joten Chiang Mai oli meille ensikosketus tähän maahan. Vaikka CM on Thaimaan toiseksi suurin kaupunki, oli se kuitenkin yllättävän rauhallinen paikka ja kävellen liikkuminen paikasta toiseen kaupungin vanhassa keskustassa oli helppoa. Myö tykättiin Chiang Maista tosi paljon ja muutenkin oltiin innoissamme Thaimaasta ja erityisesti ruuasta. Matkan aikana ollaan yritetty syödä aina mahdollisimman paikallisesti maistellen kyseisen maan ja kaupungin ruokia (hampurilaisiin ollaan sorruttu vain kerran, kun riisikiintiö tuli tilapäisesti täyteen). Thairuokaa on ollut paljon tarjolla etenkin Kambodzassa ja Laosissa ja tähän asti ollaan niitä koitettu vastustaa, joten nyt oli ihanaa päästä käsiksi curryihin, pad thaihin yms thai-klassikoihin! Lisäksi jo muutaman ekan päivän aikana jaksoimme ahtaa itseemme huomattavan määrän sticky rice with mango -herkkua. Aamupalan löytäminen ekana aamuna oli vaikeaa, koska jostain syystä paikallisia soppakeittiöitä ei näkynyt missään. Vietnamissa ja Kambodzassa aamupalan myyjiä oli ihan joka paikassa, mutta Laosissa ja Thaimaassa on ollut selkeästi vähemmän. Paikallista aamupalaa löydettiin Chiang Maista vasta torilta.

Chiang Mai on kuuluisa, yllätys yllätys, temppeleistään eli wateista, joita on etenkin vanhan kaupungin alueella lähes joka kadunkulmassa. Viihdyttiin Chiang Maissa yhteensä 4 päivää ja tykättiin kaupungista paljon. Sopivasti oli löydettävissä turistisia mukavuuksia ja paikallista elämää. Lisäksi on mainittava meidän majapaikka Awana House, joka oli ihan tosi mukava pikkuhotelli. Tätä paikkaa kannattaa harkita, mikäli on Chiang Maihin tulossa.

Yhtenä päivänä lähdimme tekemään zipliningia eli vaijeriliukumista. Tää on ilmeisen suosittu tekeminen kaupungissa, koska palveluntarjoajia oli runsaasti. Valitsimme Jungle Flight -nimisen yrityksen, koska se vaikutti parhaalta hinta-laatusuhteensa puolesta, emmekä joutuneet pettymään. Päivä alkoi reilun tunnin pikkubussimatkalla viidakon peittämään vuoristoon. Vaijerit kulkivat puusta puuhun korkealla latvustossa huikean hienoissa maisemissa. Meidän valitsemassa retkipaketissa oli noin 40 eripituista liukua, joten tekemistä riitti. Pisin oli kilometrin mittainen liuku ilmojen halki ja se oli ehkä siistein kokemus ikinä! Vauhtia liu’uissa myös riitti ja muutamalla radalla täytyikin itse jarruttaa, jotta ei olis tömähtänyt pääteasemalle liian kovaa. Meidän kanssa radalla kulki jatkuvasti oppaat, jotka vastasivat turvallisuudesta, eikä sen puoleen mitään pelättävää ollut, vaikka välillä vilkaisu alaspäin saikin polvet vähän tutisemaan. Itse toiminta kesti yhteensä reilu pari tuntia, mutta adrenaliinimäärä, joka sinä aikana erittyi oli kyl melkoinen, ja loppupäivä kuluikin aika vetelissä merkeissä tästä toipuen. :D Päivä oli ehdottomasti rahan arvoinen.

  

Ollaan nyt syöty pelkästään muiden laittamaa ruokaa parin kuukauden ajan, joten ajateltiin että olisi kiva päästä itsekin välillä kyökin puolelle ja ilmoittauduttiin eräänä päivänä kokkikurssille. Kokkikurssit on toinen supersuosittu turistiajanviete Chiang Maissa ja niistä tuntuu olevan ihan ylitarjontaa. Zipline-retkellä olleiden parin brittitytön suosituksesta osattiin valita yksi vaihtoehto, joka osoittautui hyväksi. Kurssilla tehtiin yhteensä seitsemän eri annosta, jotka sai valita monista eri vaihtoehdoista. Kaikki ainekset oli tosi hyvin esivalmisteltuja ja pilkkomista piti tehdä ihan minimaalisesti. Olo oli vähän niin kuin TV-kokilla, kun kaikki aineet oli pöydällä järjestyksessä pienissä kulhoissa. Meidän opettaja ”Nancy” piti idioottivarmoilla ohjeillaan huolen, ettei mokailun mahdollisuuksia juuri ollut. Päivä kului siten että annokset tehtiin yksi kerrallaan ja kun annos tuli valmiiksi, Nancy antoi komennon ”eating time!”, jolloin mentiin pöydän ääreen. Syömisen jälkeen oli taas ”working time”, jolloin siirryttiin takaisin keittiöön tekemään lisää ruokaa. Kuudennen ”eating timen” kohdalla alkoi olla jo melko täysi olo ja onneksi seitsemättä annosta ei enää tarvinnut syödä paikan päällä, vaan sen sai kotiin mukaan illalliseksi. Ruuat kurssilla oli tosi hyviä ja esimerkiksi tom yam –keitto oli ehkä parasta mitä ollaan syöty. Nancy oli  tosi hauska tyyppi ja hänellä oli just sopivan tyhmän hauskat vitsit. Esim. aina kun pilkottiin chiliä, ni hää käski että ”now put the chili in your mouth and touch your eyes” (suomeksi siis: laita chilit suuhun ja sörki silmiäsi). :D

Pääkokki Nancy

Apukokit

Chiang Main jälkeen meillä oli ohjelmassa muutaman päivän ajan bussissa istumista ja rauniotemppeleitä, kun suuntasimme etelää kohden ensin Sukhothaihin ja sen jälkeen Ayutthayaan. Matka Sukhothaihin kesti meijän muistikuvien mukaan noin kuusi tuntia bussilla. Ollaan totuttu Kaakkois-Aasiassa siihen, että bussimatkoilla tehdään aina vähintään yksi pysähdys ruokailua ja vessailua varten. Oletettiin että myös tällä matkalla pysähdyttäisiin syömään, eikä juuri varattu eväitä bussiin. No tällä kertaa mitään pysähdystä ei kuulunutkaan. Ainoastaan yhdellä bussiasemalla ehittiin käydä nopeasti vessassa. Jatkossa siis varataan aina hätävaraeväät mukaan.

Sukhothain temppeleitä

Sukhothain valtava Buddha-patsas

Sukhothaihin matkattiin, koska se on mukavasti Chiang Main ja Bangkokin välisen matkan noin puolivälissä, ja sieltä löytyy komeita rauniotemppeleitä. Vietettiin yksi kokonainen päivä temppeleitä ihastellen polkupyörän selässä. Sää oli onneksi osittain pilvinen ja sateinenkin, aurinkoisella kelillä kiertely olisikin ollut aika tuskaisaa. Oltiin siis vain kaksi yötä ja yksi kokonainen päivä Sukhothaissa ja se riitti meille, koska yhdessä päivässä temppeleistä pystyy näkemään suuren osan. Sukhothaissa oli mukava night market (kuten ehkä jokaisessa kaupungissa tähän mennessä :D ), jossa maistettiin ekaa kertaa heinäsirkkoja ja toukkia. Heinäsirkat oli ihan hyviä ja rakenne mukavan rouskuva. Toukat oli ehkä turhan jauhoisia.

Sukhothaista jatkettiin Ayutthaya-nimiseen kaupunkiin, jossa myöskin on rauniotemppeleitä. Koska tällä reissulla ei Kambodzassa nähty Angkorin temppeleitä, oli meillä temppelinälkä, joka tuli tyydytettyä Sukhothai+Ayutthaya-yhdistelmällä. Bussimatka kesti Sukhothaista Ayutthayaan noin 4 tuntia ja oli paras ja helpoin bussimatka tähänastisella matkalla. Tie oli suora ja hyvässä kunnossa. Ville pystyi tästä syystä jopa lukemaan kirjaa koko matkan. Bussi oli hyvässä kunnossa ja matkaevääksi meille jaettiin Oreo-tyyliset keksipaketit ja vesipullot. Lisäksi pysähdyttiin lounastauolle, ja bussilipun hintaan kuului ruoka (riisi + 1 lisuke).

Ayutthayan tötteröitä

Lisää tötteröitä

Ayutthayassa keli oli aurinkoinen ja temppelialue sen mukaisesti tulinen pätsi, joten ilmastoituja lepotaukoja oli pakko pitää tiuhaan. Yhdellä temppelikompleksilla oli monia paikallisia seurueita perinteisissä juhla-asuissa ottamassa valokuvia itsestään. Asuja sai vuokrata kadun toiselta puolelta. Myökin saatiin ottaa kuva yhdestä seurueesta. Joku paikallinen täti myös riemuissaan otti valokuvan Pasin kanssa (Nähdessään Pasin täti tietenkin huudahti: ”Farang!”).

Näistä kahdesta temppelikaupungista meijän suosikki oli ehkä Sukhothai, koska tunnelma oli rauhallisempi ja luonnonläheisempi. Ayutthayassa oli enemmän stupia eli ”tötteröitä” ja Sukhothaissa oli enemmän buddhapatsaita. Kumpikin paikka oli kuitenkin upea. Ayutthayassakin oltiin kaksi yötä ja yksi kokonainen temppelipäivä ja tämä aika oli visiittiin riittävä. Täytyy mainita täältäkin, että yövyttiin hassussa Tamarind-guesthousessa, missä huoneet oli keskenään erilaisia ja hauskan persoonallisia, saatiin siis kurkata useampaa huonetta.

Viltsu opettelee kuvattavana olemista Tamarindin huoneessa.

Ayutthayassa huomattiin viimeistään, että reissuväsymystä oli ilmoilla. Pinna oli vähän kireällä kaikista pienistäkin vastoinkäymisistä ja kuumuus tuntui ihan todella kovalta vastukselta. Ollaan tässä jo jonkin aikaa menty aika kovalla sykkeellä kohti uusia paikkoja, mikä luonnollisestikin uuvuttaa. Pitää muistaa jatkossa siis rentoilla useammin. Vasemmanpuoleinen liikenne ja suuri autojen määrä myös rasittaa, kun ei vielä ole ihan tottunut siihen, että ei tiedä, mistä suunnasta autot ajavat. Autot ei myöskään väistä jalankulkijoita ja tienylitys tuntuu tosi vaikealta. Esimerkiksi Vietnamissa liikenne vaikuttaa tosi kaoottiselta, koska tiet ovat täynnä moottoripyöriä, mutta siitä huolimatta kadun ylitys ei ole kovin vaikeaa, koska moottoripyörät väistelevät jalankulkijoita aika näppärästi.

T: Tutkimusmatkailijat

Näin suojaudutaan auringolta ja pölyltä.

Oon onnelliiinen vaeltaja

Luang Prabangin jälkeen myö matkattiin Laosissa ihan pohjoiseen lähelle Kiinan ja Myanmarin rajaa olevaan Luang Namthan kaupunkiin. Bussimatka kesti taas semmoset kivat 8 tuntia ja matkasta suurin osa kulki vuoristossa tosi mutkaisia teitä. Ymmärrettävästi yksi jos toinenkin matkaseuralainen alkoi voida pahoin, mut myö urheasti pidettiin vatsahapot sisällämme! Ollaan ajateltu, että ehkä täälläpäin maailmaa ihmiset eivät totu autossa tai bussissa matkustamiseen pienestä pitäen, ja siksi matkustelu yrtsittää paikallisia aina niin kovasti.

Melko kiikkerä kotitekoinen riippusilta vaellukselta

Koska Laos on niin vuoristoinen ja harvaan asuttu maa, löytyy sieltä rutkasti koskematonta metsää ja muuta pöpelikköä. Tästä syystä vaeltaminen, melominen ja muu eräily onkin tosi suosittua toimintaa turistien keskuudessa. Luang Namthasta teimme vaellusretken kaupunkia ympäröivään Nam Han kansallispuistoon. Yksinään sysiviidakkoon ei ole mitään asiaa lähteä, vaan sinne päästäkseen täytyy varata jonkin sortin retki. Tarjolla oli monenlaisia retkivaihtoehtoja, joista myö valittiin Green Discoveryn kolmen päivän ja kahden yön mittainen vaellus. Retkitoimistoissa oli aika hiljaista, koska edelleen on turismin kannalta off-season, joten retkellä oli vain opas ja myö. Ensimmäinen yö vietettiin viidakkomökissä ja toinen yö eräässä etnisessä vähemmistökylässä, joita kansallispuiston alueella on paljon.

Alkumatkasta käveltiin riisipellon reunaa.

Vaellukselle lähdettiin eräästä maalaiskylästä, josta meidän mukaan lähti ensimmäisen vuorokauden ajaksi kaksi kyläläistä ”paikallisopasta”. Toinen opas oli noin viisikymppinen kunnon hard ass muija ja toinen oli 12-vuotias tyttö. Tyttö lähti mukaan, koska oli viikonloppu eikä ollut koulua eikä ilmeisesti ketään aikuista ollut saatavilla? Käveltiin ehkä nelisen tuntia viidakossa ekana päivänä, kunnes päästiin kyläläisten rakentamalle mökille keskelle metsää. Mökissä oli keittiöhuone ja makuukammari, jossa nukuttiin lattialla retkipatjojen päällä ja hyttysverkon alla. Laosissa syötiin muuten malarianestolääkitystä, koska joidenkin lähteiden mukaan malariaa esiintyy ympäri Laosia. Öisiä eläinvieraita ei ötököiden lisäksi mökissä näkynyt. Meillä oli vaelluskengät jalassa, ja ne on todettu hyödyllisiksi jo aiemmilla kävelyretkillä tän meidän reissun aikana. Meidän oppaalla sekä kyläläisnaisella ja -tytöllä oli sen sijaan jalassa muoviset varvassandaalit. Mahtoi olla hauskaa kävellä haastavia viidakkopolkuja. :D Ekana iltana käytiin nukkumaan jo klo 19, koska pimeässä viidakossa ei ollut juurikaan viihdykkeitä. Meijän oma opas meni petiin jo aiemmin, koska hän oli ollut juhlimassa edellisenä iltana/yönä ja oli kuulemma väsynyt, ja myö jäätiin nuotiolle istumaan kyläläisten kanssa. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, joten tuijoteltiin nuotion yli vain toisiamme ja ihmeteltiin yhdessä lepakoita ja ötököitä ja tähtitaivasta. =) 

Viidakkomökin keittiönurkkaus ja kyläläisnainen

Toisen päivän aamuna kyläläiset lähtivät takaisin omaan kyläänsä ja myö jatkettiin oppaan kanssa reittiä eteenpäin. Pääosin polku kulki tiheän viidakon sisällä, mutta toisinaan saatiin nauttia myös kauniista vuoristomaisemista. Käveltiin toisena päivänä noin kuutisen tuntia kylään, jossa yövyttiin. Kylän laidalla oli mökki, jossa nukuttiin. Kylä oli todella alkeellinen. Jotakin kertoo se, että kylässä oli vain kaksi yhteistä juoksevan veden pistettä, joissa kyläläiset käyvät peseytymässä ja hakemassa vettä. Autotie oli rakennettu kylään kuulemma vasta aivan viime vuosina. Tie helpottaa kummasti kaupunkiin pääsemistä. Ennen tien rakentamista kyläläiset joutuivat kävelemään viidakossa kolme tuntia tien varteen, jossa piti odottaa kyytiä kaupunkiin. Jos siis kyläläinen sairastui eikä pystynyt kävelemään polkuja pitkin tien varteen, oli ainoa apu kylän shamaani. (Suuri osa laosilaisista on uskonnoltaan animisteja, myös nämä kyläläiset.) Kyläläiset viljelee riisiä lähinnä vain omiin tarpeisiinsa, lisäksi kotieläimiä oli paljon. Kylässä myö käveltiin ympäriinsä ja koitettiin lähinnä olla mahdollisimman huomaamattomia. :D Onneksi ihmiset olivat tottuneita vieraileviin turisteihin ja suurin piirtein jokainen ihminen, joka meidät näki, huudahti ”falang”, mikä tarkoittaa länsimaalaista ihmistä laon kielellä. Alastomat lapset huuteli toisilleen, että kattokaa, tuolla menee falangit ja vanhemmat sanoi lapsilleen, että olkaapas nyt kunnolla, koska tuolla menee falangeja. Kylän mummot vaan hymyili falangeille.

I´m the only falang in the village!

Laosissa ja erityisesti tuolla Luang Namthan alueella on paljon tämmöstä ekoturismia, jossa matkanjärjestäjät toimivat yhteistyössä alueen kylien kanssa siten, että retkien tuotoista noin neljäsosa menee suoraan kyläyhteisöille. Lisäksi eri retkien välillä vaihdellaan vierailukohteena olevaa kylää, siten että tulot jakautuvat tasaisemmin alueelle ja toisaalta mikään kylä ei rasitu liikaa turisteista. Retken aikana ei nähty siis ketään muita turisteja. Kenties just tästä syystä vierailu oli tosi autenttinen kokemus. Kyläläisille meidän turistien vierailu ei ollut mikään erityinen tapahtuma, eikä meille järjestetty mitään showta, jolla olisi yritetty kerjätä rahaa, vaan ihmiset vain elivät aivan normaalisti omaa elämäänsä. Esimerkiksi Thaimaassa turismi näissä ”hilltribe”-kylissä on karannut aikalailla käsistä ja joihinkin kyliin tullaan bussilasteittain kuin eläintarhaan konsanaan, ilman mitään takeita että matkan järjestäjiltä tippuu kyläläisille ropoakaan. Laosissa homma on siis osattu järjestää huomattavasti paremmin, luultavasti siitä syystä että väestöstä niin iso osa kuuluu vähemmistöihin ja eri heimoihin kuuluvia ihmisiä on kaikkialla töissä, myös matkatoimistoissa.

Ylämäki nro 118

Mitäpäs syötiin vaellusretkellä? Lähinnä sticky ricea ja lisukekasviksia tai lihaa - sormin. Laosissa sormiruokailu on arkipäivää, mut hygieniafriikkeinä turisteina ollaan tähän asti pitäydytty turvallisesti ruokailuvälineissä ja desinfioiduissa käsissä. Voitte siis kuvitella, että ensimmäinen sormiruokailukokemuksemme viidakossa pesemättömin käsin oli meille aika jännä! But a man’s gotta do what a man’s gotta do, joten eipä siinä ollut vaihtoehtoja kuin loikata ronskisti epämukavuusalueelle ja työntää sormet suuhun. Ensimmäisen kerran jälkeen ei se nyt niin hirveetä ollutkaan, oikeestaan aika kätevää. Ruuat valmisti opas ja/tai kyläläiset riippuen päivästä. Ennen retkeä myö ei oikein tiedetty, mitä mieltä ollaan sticky ricestä pääruuan lisukkeina, mutta kolmen päivän aikana rakastuttiin kyseiseen pöperöön. Sticky rice eli tahmariisi syödään siis siten, että pyöritellään riisistä pallo sormissa ja sitten dipataan riisipalloa kastikkeeseen tai keittoon tai otetaan lihapala tai kasvis riisipallon kaveriksi ja työnnetään suuhun. Ateriointi tapahtui siis aina niin, että ensin levitettiin maahan isoja kasvinlehtiä alustaksi ja niiden päälle kumottiin ruokalajit repusta. Jokaisella oli oma riisikeko ja sitten sormin hyökättiin ”pöydän” keskellä olevien ruokalajien kimppuun riisipalloa apuna käyttäen. Kuulostaa ehkä erikoiselta, mutta alkoi tuntua harjoituksen myötä järkevältä.

Etualalla meijän bambumaja kylässä

Retkellä peseydyttiin majapaikkojen läheisyydessä olevissa purossa ja joessa.

Sadekausi toi omia haasteitaan reitille, koska ajoittain polku oli mutainen ja liukas. Pieniä iilimatoja oli myös paljon, ja niitä sai olla irrottelemassa pohkeista vähän väliä. Vaellus oli kokonaisuutena tosi hieno kokemus, mutta fyysisesti kyllä aika rankka reissu. Polku oli suurimman osan ajasta tosi vaikeakulkuista, koska jatkuvasti kuljettiin jyrkkiä rinteitä ylös ja alas ja lisäksi polulle oli kaatunut tosi paljon bambuja (koska ne olivat kuulemma kukkineet tänä vuonna ja ne ”lakastuvat” kukinnan jälkeen), joiden yli tai ali piti olla koko ajan ryömimässä rinkan kanssa. Opas kuitenkin kehui meijän kuntoa, koska jokaisesta päivämatkasta selvittiin kuulemma noin tunnin verran nopeammin kuin yleensä, joten hyvä myö! Vaellukselta palaamisen jälkeen kuurattiin juoksevan veden alla itsemme oikein kunnolla ja oltiin onnellisia, kun päästiin modernien mukavuuksien pariin. Täysin ansaitusti palkitsimme itsemme tuttuun tapaan ranskalaisilla leivonnaisilla, joita ONNEKSI sai meijän hotellin ravintolasta. :D 

Seuraavana päivänä ajettiin bussilla kohti länttä Huay Xaihin, jossa oltiin yksi yö. HX on pieni Laosin ja Thaimaan rajalla sijaitseva rajanylityskaupunki, jossa ei ole paljoa nähtävää, lähinnä hyvä mahdollisuus nähdä paikallista elämää. Aika moni turisti käväisee kaupungissa myös siksi, että sieltä voi lähteä parin yön Gibbon Experience –vaijeriliuku/puumajaelämysretkelle, mutta myö ei nyt siihen lähdetty, kun oltiin just palattu vaellukselta. Meille parasta Huay Xaissa oli saunominen. Käytiin herbal (eli yrtti-) saunassa, Laosissakin on siis omanlainen saunakulttuurinsa. Istuttiin lämpimässä pikkuruisessa huoneessa, jossa oli yrttihöyryä ja välillä käytiin ”viilentymässä” ulkona ja juotiin yrttiteetä. Varsin rentouttava kokemus!

Näin syödään sticky ricea vähän sivistyneemmissä olosuhteissa.

Laosilainen kahvikulttuuri ei reilun kahden viikon visiitillä tehnyt meihin vaikutusta, vaan kahvi on ollut meistä suorastaan pahaa. Jouduttiin hetkittäin turvautumaan länsimaisiin espressoihin tai americanoihin. Perinteiseen Laos-kahviin laitetaan jään lisäksi vahvaa kahvia, joka on maultaan ihan erilaista kuin Vietnamissa tai Kambodzassa, paaaljon kondensoitua maitoa, maitojauhetta ja tavallista maitoa eli fresh milkiä. Lopputulos on eriskummallisen makuinen, hyvin sokerinen ja monen desilitran kokoinen sekamelska, jossa ei ole jäljellä enää hiventäkään kahvin mausta. Varmaan tähänkin tottuisi, mutta ei kai kaikkeen tarvitse tottua. :D 

Ainekset kahvisötkötykseen

Ja tässä lopputulos!

Huay Xaista siirryttiin seuraavana päivänä 17.10. rajan yli Thaimaahan. Laos oli tosi mukava, kaunis ja rauhallinen maa. Hintataso oli tähänastisista maista kallein, tuk tukit ja ruuat maksoivat enemmän kuin Vietnamissa tai Kambodzassa. Tästä huolimatta edullista oli. Kuskit ajoivat meidän kokemuksen mukaan turvallisemmalla tyylillä kuin aiemmissa maissa. Laosissa oli muuten joka paikassa (ehkä Luang Prabangin keskustaa lukuun ottamatta) ihan todella pölyistä, koska hiekkateitä oli paljon. Autojen ja mopojen ajaessa ohi (etenkin hiekkatiellä) joutui oman terveyden vuoksi peittämään nenää, suuta ja silmiä huivilla tai paidalla. Viltsu-bitchillä vuoti nenä koko Laosin ajan.

 t. Falangit

Norsuja, kankaita ja räjähteitä

Vang Viengistä ajeltiin pohjoista kohti Luang Prabangia lokakuun 8. päivä. Kyydin alku oli aikamoinen show, kuten tapana on ollut. Pikkubussi täytettiin turisteilla, liiankin täyteen ja sitten jalkatilat ja käytävät täytettiin matkatavaroilla. Jotkut matkalaisista joutui istumaan matkatavaroiden päällä keikkuvilla penkeillä koko pitkän ajomatkan ajan. Autossa meinas ihan syttyä sanasotaa kun osa meistä oli aika tuohtuneita tilanteesta, että rahanahneuksissaan täytetään auto ylitäyteen, kun taas toiset oli sitä mieltä, että halvalla kun saa, niin ei voi valittaa. Meijän mielipide oli, että turvallisuus ei saisi kärsiä, vaikka kuinka olisi halpa kyyti. Matkaan lähdettiin tunti aikataulusta jäljessä ja itse ajo kesti tunnin luvattua kauemmin. Kyydin aikana maisemat olivat upeita, vuoristossa ajeltiin kiemuraisia teitä. 

Luang Prabang

Luang Prabangissa meijän majapaikaksi valikoitui Kinnaly Place House, joka oli ihan kelvollinen ja edullinen ja jopa aamupala kuului hintaan. Yleensä ollaan syöty aamupalaksi nuudelikeitot kadulta, tai Pasi on syönyt kaurapuuroaamiaista usein hotellihuoneessa, joten hedelmäsalaatit ja munakkaat oli mukavaa vaihtelua. Oltiin Luang Prabangissa yhteensä neljä yötä. 

Luang Prabangin turistisinta keskustaa

Luang Prabang on Laosin turistisin kolkka. Olikin aika helppoa huomata miksi, oli nimittäin tosi kiva kaupunki. Kaupungin keskusta sijaitsee kolmelta sivulta veden ympäröimänä kahden joen risteyksessä ja se on täynnä vanhoja, pieniä ja söpöjä puutaloja. Turisteille oli paljon kivoja ravintoloita, kahviloita ja baareja ja kauniita matkamuistoja myyviä putiikkeja. Aasialaisen twistin tähän tuovat upeat buddhalaistemppelit, joita on siroteltu miltei joka kortteliin, ja ympäriinsä vaeltelevat oranssikaapuiset munkit.

Laos on väestöltään hyvin monipuolinen maa. Vain 55% kansasta on etnisesti laolaisia ja 45% koko väestöstä kuuluu johonkin etniseen vähemmistöheimoon, joita on laskutavasta riippuen yhteensä 49 tai 160. Monilla näistä ryhmistä on oma kielensä, kulttuuriset erityispiirteensä ja perinteensä, joten vaihtelua siis riittää. Suurin osa vähemmistökansoista elää Pohjois-Laosissa syrjäisissä vuoristokylissä hyvin perinteisissä merkeissä maata viljellen ja metsästäen. Ensimmäisenä päivänä Luang Prabangissa kävimme tutustumassa TAEC (Traditional Arts & Ethnology Center) museoon, jossa kerrottiin tärkeimmistä vähemmistöryhmistä keskittyen erityisesti perinteisiin käsitöihin ja musiikki-instrumentteihin. Jokaisella kansalla on omanlaisensa upea perinneasunsa, jotka toivat etäisesti mieleen saamelaisten kansallispuvut. Museo oli tosi mielenkiintoinen ja voidaan suositella sitä kaikille. 

Perinneasuja TAEC-museossa

Kaupungissa myytiin paljon perinteisiä laolaisia tekstiilejä (esim. pöytäliinoja, huiveja, laukkuja ym.), joita valmistetaan perinteisin menetelmin. Eri etniset vähemmistöt ovat erikoistuneet erilaisiin menetelmiin ja tuotteisiin. Muissa Kaakkois-Aasian maissa on ollut paljon myynnissä kimmeltäviä silkkituotteita, mutta Laosissa on enemmän tällaisia luonnollisen värisiä tuotteita. Myökii ihan meinattiin höperöityä, kun kaikki perinnekankaat ja –tuotteet näytti niin kauniilta. Laadukkaimmissa myymälöissä oli jopa tuotteissa tieto, että tämä tuote on tehty siellä ja siellä vuoristokylässä tämän näköisen naisen kätösissä. Näissä laadukkaimmissa myymälöissä myös kerrottiin, mikä osa tuotosta menee suoraan kyliin ja tekijöille.

Hmong-mummo tekee batiikkia.

Kudottua taidetta

Yhtenä päivänä käytiin Luang Prabangissa päiväretkellä MandaLao-nimisessä elefanttikeskuksessa, joka oli avattu vasta viime vuonna. Keskus oli noin 40 min ajomatkan päässä kaupungista. Kyseessä ei ollut siis norsuratsastuspaikka, vaan suojelukeskus. Paikassa on seitsemän norsua, jotka on pelastettu keskukseen huonoista oloista, pääosin työjuhtina toimimisen jälkeen. Norsuja käytetään Laosissa edelleenkin kotieläiminä ja ne joutuvat tekemään raskasta työtä ja ne kokevat huonoa kohtelua. Lisäksi norsuja käytetään edelleen norsuratsastuksessa turismin saralla, vaikka ihmisten tietoisuus ratsastamisen epäeettisyydestä kasvaakin koko ajan. Opittiin retken aikana älyttömästi norsujen elämästä ja nykytilasta. Varsin harmillisesti aasiannorsujen määrä on tällä hetkellä hyvin vähäinen. Laosissa on jäljellä enää vajaat 1000 norsua, joista noin puolet elää villinä luonnossa ja puolet elää kiinniotettuina. Valitettavasti norsuja edelleenkin kaapataan luonnosta ihmisten tarpeisiin ja norsukanta vain laskee. Mandalaon kaltaiset suojelukeskukset pelastavat norsuja huonoista oloista tarkoituksena kuntouttaa huonokuntoisia eläimiä ja elvyttää uhanalaisen lajin kantaa. Paras tietysti olis norsuille, että ei tartteis olla mitään paikkoja, joissa turistit niitä pääsee pällistelemään, mutta jos jossain niitä haluaa kohdata, niin kannattaa tehdä se tämmösessä paikassa, jossa omalla käynnillään tukee eläinten suojelua. Aihe on vaikea ja herkkä ja tästä voisi kirjoittaa sivutolkulla. On myös vaikeaa arvioida, mikä vierailukohde on oikeasti hyvä ja mikä on vähemmän hyvä. Meidän vierailukohteesta jäi ainakin fiilis, että myö oltiin paikassa oppimassa eikä pitämässä hauskaa tai saamassa hienoja turistikuvia norsujen hyvinvoinnin kustannuksella.

Meitä oli vierailuryhmässä kuusi henkilöä ja päästiin syöttämään neljälle norsulle ensin vähän banaaneja ja sitten lähdettiin niiden kanssa kävelemään metsään ja joelle. Norsut kävelivät vapaana meijän vierellä ja se tuntui hetkittäin aika jännittävältä, koska kyseessä on niin iso eläin. Norsunkärsä on oikeesti myös todella jännä asia. =D Meillä oli mukana retkiopas ja norsujen omat kouluttajat (tai omaohjaajat:) eli mahoutit, jotka katsoivat kukin oman norsunsa perään. Osa mahouteista on tullut kuulemma norsun mukana edellisestä asuinpaikasta keskukseen.

Sattumalta samana päivänä keskukseen saapui joku australialainen norsuguru ryhmänsä kanssa kouluttamaan elefanttien kouluttajia. Guru rupatteli hetkisen verran meijän ryhmän kanssa ja hän kertoi, että kaikista hänen näkemistään elephant sanctuary-paikoista tämä on ihan kärkipäässä. Tässä paikassa norsuja kohdellaan siis mahdollisimman hyvin, ne saavat tarpeeksi lepoa ja ruokaa. Monissa norsuratsastuspaikassa norsuja siis vahingoitetaan fyysisesti, eivätkä ne saa lepoa ja ruokaa riittävästi. Norsu syö suurimman osan päivästä, eikä se ehdi syödä, jos sen pitää olla ratsastushommissa monta tuntia päivässä. Gurumies kertoi meille, että kun ratsastus on viime vuosina muuttunut yhä vain huonomaineisemmaksi aktiviteetiksi turistien silmissä, niin ratsastuspaikat ovat mukautuneet siten, että eivät enää tarjoa ratsastusta, vaan syöttämistä pelkästään. Tästä syystä norsut eivät saa enää tarpeeksi liikuntaa tai sosiaalista kanssakäymistä muiden norsujen kanssa. Norsuille syötetään liikaa sokerisia banaaneja päivässä ja norsuille voi tulla tästä syystä diabetes.

Päivä oli tosi tosi hieno. Sen lisäksi, että oli hienoa nähdä norsuja lähietäisyydeltä ja omassa elementissään metsässä syömässä lehtiä ja heittelemässä mutaa, niin oli hienoa oppia aiheesta paljon uutta. Oli myös ihanaa, miten keskuksen henkilökunta puhui norsuista niin suurella rakkaudella ja arvostavasti. Oli kiva kuulla asiantuntijan suusta, että osattiin valita paras mahdollinen paikka. Opasmieskin oli taas kerran tosi kiva tyyppi. Hän mm. kertoili meille omasta ajastaan munkkina (suurin osa laolaisista pojista on munkkina puolesta vuodesta muutamaan vuoteen), sekä siitä kuinka hänen vatsansa on samanlainen kuin länsimaisten ihmisten: ”If I eat too much chili, my butt will burn. It’s true!” Kiva tietää. :D

Yhtenä päivänä tutustuttiin taas vähän masentavampaan kohteeseen, Laosin UXO-museoon. UXO on lyhenne englannin termistä unexploded ordinance, joka siis suomeksi tarkoittaa räjähtämätöntä pommia tai panosta, joita luonnosta löytyy. Opittiin museossa paljon karmaisevaa sotahistoriaa. Vietnamin sodan aikana myös Laosissa sodittiin kovasti, vaikka siitä ei tuolloin juuri uutisoitukaan (tästä syystä nimitys secret war). Sodan aikana Yhdysvallat pommitti Laosia ja tämä onkin maailman eniten pommitettu valtio. Tästä syystä Laosin maaseudulla on edelleen hyvin paljon sodanaikaisia räjähtämättömiä räjähteitä, jotka aiheuttavat paikallisille tosi isoja ongelmia. Edelleenkin joka päivä Laosissa kuolee tai vammautuu ihminen tällaiseen räjähteeseen, useimmiten lapsi. Arvioiden mukaan nämä räjähteet ovat yksi suurimmista syistä kansan köyhyyteen, koska perheessä sattunut onnettomuus sitoo usein koko perheen köyhyyteen, mikäli esimerkiksi perheen isä tai äiti loukkaantuu. Lisäksi uusia viljelymaita ei uskalleta ottaa käyttöön, koska monet ennen sotaa käytössä olleet maa-alueet ovat tätä nykyä edelleenkin hyvin saastuneita. Melkoisen masentava, mutta mielenkiintoinen ja tärkeä tutustumiskohde oli tuo museo. 

Eräänä iltana kun oltiin iltakävelyllä ja juteltiin keskenämme eräästä talosta ryntää eläkeikäinen ranskalaisherra meidän luokse ja alkaa höpöttää meille suomea! Mies kertoi olevansa töissä paikassa nimeltä Big Brother Mouse, jossa pidettiin nuorille laolaisille vapaamuotoista ”keskustelukerhoa” englanniksi vapaaehtoisten turistien avulla ja hää pyysi meitä tulemaan mukaan. Hän puhui suomea (tai siis lähinnä vaan joitain sanoja) koska hänen edesmennyt vaimonsa oli ollut suomalainen. Mies oli asunut pari vuotta Suomessa, eikä ollut kauheasti tykännyt pimeästä kylmästä maasta. Ajatus vähän erilaisesta illanvietosta kuulosti mielenkiintoiselta, joten lähettiin miehen matkaan. Laosilaisnuoret olivat tosi innokkaita keskustelijoita ja pari tuntia vierähti tosi nopeasti. Kerhon toiminta-ajatus oli kyllä suorastaan nerokas, hyödynnetään turistien kielitaitoa paikallisten nuorten koulutukseen ja samalla kun nuorten kielitaito harjaantuu, oppivat turistit paljon laosilaisten nuorten elämästä. Tänne paikkaan kannattaa myös tulla piipahtamaan, jos on tunti tai pari luppoaikaa Luang Prabangissa. :)

Best wishes, William and Bill (meijän ala-asteen aikaiset englanninkieliset nimet)

Teho-osasto ja Au Pairit Laosissa

Edellisen postauksen jälkeen onkin ehtinyt tapahtua paljon. Vieteltiin viimeiset päivät Kambodzassa, matkustettiin Laosiin ja ollaan sairasteltukin. 

Ville jättää hyvästejä Kambodzalle lentokentällä

Viimeiset päivät Phnom Penhissä sujuivat mukavasti, kunnes ma 1.10. Pasi rupesi illalla oksentamaan ja ripuloimaan melko rajusti. Noin kuusi tuntia myöhemmin oli hää jo niin kuivunut, ettei enää tahtonut pysyä jalkeilla ja sen lisäksi oli niin kovia vatsa- ja selkäkipuja, että päätettiin lähteä käymään sairaalassa. Hotellin yöpoika soitti meille tuktuk-kuskin ja saatiin kuljetus lähimpään sairaalaan, joka ei kenties ollut se kaikista länsimaalaisin. Meidät ohjattiin emergency-osastolle, mikä oli aikamoinen paikka. Tupa oli siis aivan täynnä ja sängyt vieri vieressä, omaiset pörräsivät ympärillä ja tekivät potilaille omia huoltotoimenpiteitään (hierontaa, vessatusta, pesua, karkin syöttämistä). Sisään tuli jatkuvalla syötöllä lisää porukkaa, liikenneonnettomuuksien uhreista halvauspotilaisiin. Sairaalan pihalla nukkui nurmella oletettavasti potilaiden omaisia, joilla oli mukana kaikki mahdolliset patjat, kassit ja ruokavarastot. Lääkärit ja hoitajat onneksi puhuivat riittävästi englantia, että selvittiin. Tippa iskettiin kiinni ja suoneen sai nestettä ja kipulääkettä. Aika pelottavaa oli sairastua noin rajusti, että joutui yöllä lähtemään käymään päivystyksessä, mutta nyt ollaan kokemusta rikkaampina. Seuraavana päivänä olo oli jo sen verran ok, että pystyttiin lentämään alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Phnom Penhistä Laosin Vientianeen. Taitettiin matka lentämällä, koska bussilla matkaan olisi vierähtänyt todella pitkä tovi.

Bongattiin Lonely Planetin kansikuva Vientianesta!

Phnom Penhin vilinän jälkeen Laosin pääkaupunki Vientiane oli todella sympaattinen paikka. Laosissa on vain noin 7 miljoonaa asukasta, joten meno on täällä muihin Kaakkois-Aasian maihin verrattuna huomattavasti rauhallisempaa. Majapaikka oltiin varattu aiemmin samana päivänä, mutta asiassa oli pieniä mutkia. Hankkiuduttiin illalla lennon jälkeen Thawee guesthouseen, johon oltiin varaus tehty ja meille näytettiin meidän pimeä ja ränsistynyt luolamainen huoneemme. Noin viiden minuutin kuluttua huomattiin, että kappas, sängyllä kömpii lude. Tapettiin ötökkä varovaisesti vessapaperiin ja lähdettiin näyttämään sitä respaan. Siellä tämä laolais-ranskalainen omistajapariskunta kertoi, että juu ei tuo ole lude. Ei, ei, ei ole lude, on ihan tavallinen sadekauden ötökkä vain, he kyllä tietävät miltä luteet näyttää. Oli hieman hämmentävä tilanne. :D Kerrottiin, että sen verran ollaan luteita nähty, että kyllä tämä nyt on lude, ja että lähdetään täältä nyt pois. Edelleen kertoivat, että ei ole lude, ja jos olisikin, niin kenties se tuli meidän mukana. Just. Oltiin tehty varaus booking.comin kautta, ja jouduttiin eka yö maksamaan ihan kokonaan, koska booking.comin säännöt sanoo niin. Ja vaikka ei bookingin säännöt olisi tällaista sanoneetkaan, ei tämä pariskunta olisi meille summaa palauttaneet, koska olivat kunnon v-päitä. Katottiin netistä äkkiä meille toinen majoitus ihan läheltä ja marssittiin sinne. Tämä Pacific-hotel oli meille kuin lahja taivaasta, oli avara ja valoisa huone, eikä luteita näkynyt missään. :D Mutta jatkossa tutkitaan kyllä sängyt ja patjojen alustat erityistarkasti, kun astutaan uuteen huoneeseen. Kiitos-mieli valtasi meidät koettelemuksesta huolimatta, koska olipas onni, että bongattiin lude heti, eivätkä luteet päässeet herkuttelemaan meillä eivätkä ehtineet hiipiä rinkkoihimme. 

 

Vientianessa vietimme pari kokonaista päivää tutustuen kaupunkiin ja sen lukuisiin buddhalaistemppeleihin eli wateihin. Watit on täällä kyllä todella komeita ja kimaltelevia. Kambodzassa temppelit oli vain ”tylsästi” kullattu yltä päältä, mutta sen sijaan laolaiset buddhalaiset ovat ymmärtäneet, että kun temppeleitä koristelee kultamaalin lisäksi peilinpalasilla discopallomaisesti, tulee vähän lisää wau-efektiä. Meihin tehosi, temppelit ovat kerrassaan upeita. Niitä tuntuu olevan myös joka kadunkulmassa. 

Vientianen katukuvaa

Ensimmäisen päivän aikana valitettavasti myös Ville alkoi tulla huonovointiseksi ja iltaan mennessä hänellä oli noussut jo kuume ja vatsaa kivisti. Onneksi hää kuitenkin säästyi ripuli-oksennus-jutuilta ja pöpö meni hänellä ohi parin vuorokauden kuumeilulla. Vähän huteravointisina siis aloitettiin matkamme Laos-osuus. Rauhallinen Vientiane oli toipilaana hoiperteluun mitä parahin paikka lyhyine välimatkoineen ja lukuisine ranskalaisine leipomoineen, joissa saattoi hukuttaa murheensa erilaisiin voitaikinaleivonnaisiin. Sairaana Villellä oli myös aikaa katsoa youtubesta pari jaksoa lapsuuden suosikkisarjasta Round the Twist / Majakan väki (tuli Summerin yhteydessä) ja samalla valmistautua jo hieman matkan Australian osuuteen.  Itse asiassa aloitimme valmistautumisen jo viime talvena katsomalla hyvin informatiivisen Au Pairit Australiassa -kauden. Mikä on sinun lempi Au Pairit -kautesi? :D

Toivuttuamme jatkoimme matkaa pääkaupungista pohjoiseen. Seuraava kohteemme oli Vang Vieng –niminen pikkukaupunki, joka sijaitsee joen varrella keskellä kaunista maaseutua karstikivivuorten syleilyssä. VV on alun perin tullut tunnetuksi backpackerien keskuudessa vähän erikoisesta aktiviteetista nimittäin tubingista, eli tubetuksesta (meidän lanseeraama ”suomennos”). Tubettaminen tarkoittaa sitä että kaupungin ohi virtaavassa joessa lillutaan muutamien kilometrien matka traktorin sisäkumilla, ihastellaan maisemia ja pysähdytään aina välillä bailaamaan joen rannalle pystytettyihin baareihin. Kuulostaa turvalliselta, eikös? 2000-luvun aikana reivit alkoivat karata käsistä ja kaupungista ja tubetusbaareista kehittyi varsinainen huumemekka. Onneksi kuitenkin vuonna 2012 Laosin hallitus puuttui biletykseen ja Vang Vieng raitistui nopeasti. Tätä nykyä kaupunki onkin erikoistunut seikkailu-urheiluun ja muuhun tervehenkiseen toimintaan. Tubettaminen on kuitenkin säilynyt rentona ajanvietteenä ja myökii käytiin lillumassa maisemia ihastellen.

Tubetusjoki

Tubetuksen lisäksi ekana päivänä vuokrattiin taas motobike ja ajeltiin riisipeltojen keskellä ja käytiin kapuamassa erään kukkulan huipulle. Toiselle päivälle varattiin aivan erinomainen päiväretki, johon kuului luolien tutkimista, patikointia ja kajakointia. Retki oli mainio, sillä ensinnäkin meitä retkeläisiä oli vain neljä ja kohteet olivat rauhaisammasta päästä eli vältimme pahimmat massaturismirysät. Opas oli mahtava tyyppi ja puhui hyvää englantia. Mieleenpainuvin retken kohde oli water cave, eli vuoren sisällä oleva luola, jossa virtaa maanalainen joki. Luolassa liikuttiin siten että kelluttiin traktorin renkaassa ja kiskottiin itseä eteenpäin köyden avulla pimeässä luolassa otsalamppujen valossa. Kaikki oli vähän niin kuin lapsuuden villeimmissä seikkailuleikeissä! Varattiin retki Green Discovery –nimiseltä ekoturismiin keskittyvältä yritykseltä, jolla on toimipisteitä ympäri Laosia. Sen toiminta-ajatuksena on tarjota turismipalveluita, jotka ovat kestävän kehityksen mukaisia ja tukevat paikallisia yhteisöjä. Hinta oli kalliimpi (mutta ei kuitenkaan oikeasti kallis) kuin muilla toimistoilla, mutta oltiin ihan tosi tyytyväisiä retken laatuun, joten iso suositus Green Discoverylle. Tullaan varmasti jatkossakin käyttämään tämän toimiston, tai jonkin muun vastaavan ekoturismiyrityksen palveluita. :)

Tulimme Vang Viengiin vähän epäileväisin mielin, tietäen kaupungin maine paheellisena biletyskeskuksena ja lähinnä turismiin keskittyvänä pikkukylänä, mutta myö oltiin tosi positiivisesti yllättyneitä. Sinänsä kaupungissa ei juurikaan ole mitään nähtävää, autenttisia Laos-elämyksiä on vähän turha etsiä ja suurin osa kadulla vastaantulijoista on turisteja, mutta tämän kohteen juttu onkin ympäröivän luonnon kauneus ja ihmeellisyys, joka teki meihin todellakin vaikutuksen. Kaupungista ei tarvinnut kauaksi lähteä ajelemaan, kun jo päällystetty tie vaihtui kuoppaiseen kärrypolkuun ja löysi itsensä ajelemasta keskeltä kaunista riisipeltomaisemaa ja paikallisten ihmisten kyliä. 

Vang Vieng pursusi yllätykseksemme korealaisia pakettimatkailijoita, jotka olivat suoraan sanottuna melko ärsyttäviä. Yhtenä hetkenä katsellaan kaunista ja hiljaista jokimaisemaa, seuraavana hetkenä kuvaan ilmestyy 30 korealaista kiljuvaa ja huutavaa korealaista naista ja miestä kajakeissaan roiskimassa vettä toistensa päälle, ikään kuin eivät olisi koskaan saaneet roiskia vettä kenenkään päälle. :D Ja kaikkien toisessa kädessä on selfiekeppi, joka kuvaa kaiken. Siis ihan kaiken. Kaupunki oli täynnä korealaisia ravintoloita, jotka olivat täynnä korealaisia. Myöhemmin Luang Prabangissa tavattiin yksi korealainen pariskunta, jolta saatiin selitys valtavaan korealaisturistien määrään. Pari vuotta sitten heillä pyöri telkkarissa joku seikkailuohjelma, joka oli kuvattu Vang Viengissä ja tämän jälkeen kaikki korealaiset ovat hinkuneet päästä sinne itse. Pariskunta oli tosi mukava, joten onneksi saatiin myös positiivinen, korjaava kokemus korealaisista. ;)

Vatsat ovat toimineet ”pikku” ruokamyrkytyksiä lukuun ottamatta aika hyvin. Välillä on meinannut ummetus iskeä (Pasilla) mutta se on aina saatu selätettyä kahdella takuuvarmalla aseella. :D 

Terveisin Ville ja Pasi

Vaarilla on saari, se Koh Rong Samloem on

Parin pääkaupunkipäivän jälkeen ajeltiin vihdoin kovasti odotetulle saarelle. Bussimatka kesti Phnom Penhistä noin kuusi tuntia rannikolle Sihanoukvilleen ja tunnin odottelun jälkeen speed ferry kuljetti meidät Koh Rong Samloemin saarelle. Sihanoukvillessä ei haluttu olla yötä, koska oltiin kuultu useammalta ihmiseltä, että ei kannata siellä tuhlata aikaa. Koh Rong Samloem on siis pieni, noin 10 km mittainen saari, joka ei ole vielä mikään kovin kehittynyt matkakohde. Saaren ”isosisko” Koh Rong on aivan vieressä ja se on kuuluisampi ja villimpi lomakohde, Samloem puolestaan on hyvin rauhallinen. Saarella ei kulje mitään oikeaa tietä, eikä siellä ole siis muuta kuin rantoja, viidakkoa ja bungalowiresortteja.

Ekojen öiden teltta

Myö yövyttiin ekat kaksi yötä Sunset beachillä sijaitsevassa Robinson Bungalowsissa telttamajoituksessa. Lautta jätti meidät saaren päärannalle Saracen Baylle ja sieltä piti kävellä paikoittain vaikeakulkuista polkua noin 40 minuuttia Sunset beachille. Rinkkojen kanssa suht hikinen rupeama. Teltta oli ihan hyvä vaihtoehto. Telttaan mahtui parisängyn patja, pöytä ja pari jakkaraa sekä tyhjää tilaa tavaroille. Teltta oli edullisempi kuin bungalow ja oli myös niin tiivis, että ei tarvinnut pelätä esim. rotta- tai käärmevieraita, mitkä taas bungalowissa voisivat olla ihan mahdollisia.  Sunset beachillä oli kolme majapaikkaa ja niissä majoittui meidän havaintojen mukaan yhteensä noin 10 ihmistä. Sunset beachillä pystyi nimensä mukaisesti katselemaan aikas hienoja auringonlaskuja.

Seuraavat neljä yötä vietettiin ihmisten ilmoilla saaren päärannalla Saracen Baylla, jossa majoituttiin dormissa Beach Island Resortissa. Dormimajoitus oli oikeasti todella hyvä. Maksettiin sängystä 10 dollaria per yö ja tila oli valoisa, avara ja mukava ulkokäytävä, jonka varrella oli sänkyjä. Ekana yönä meijän dormissa ei ollut muita kuin myö, muina öinä oli pari muuta ihmistä. Muiden läsnäolo ei haitannut yhtään, koska olivat toisessa päässä käytävää. Ihmisten määrä oli kyllä maltillinen päärannallakin. Yleensä meidän kanssa oli ravintolassa syömässä muutama muu ihminen ja vilkkaimmassa rantabaarissa istuskeli enimmillään parikymmentä ihmistä. Ei siis turistisuus tai turistien määrä päässyt ahdistamaan ja toisaalta ei ollut niin vähän ihmisiä, että olisi yksinäisyys ahdistanut.

Dormimajoitus

Saarella menee kävelyreittejä päärannalta muille rannoille viidakon halki, kävelyreittien vaikeusasteet vaihtelee paljon. Myö käytiin Sunset Beachin lisäksi Lazy Beachillä, joka oli todella viihtyisä paikka. Roskia kerättiin rannalta usein ja rannat olivat siksi siistejä.

Saracen Bay

Vietettiin aikaa snorklaillen kalojen joukossa (värikkäitä kaloja oli tosi paljon rantakivikoissa ja laiturien alla), kävellen viidakossa, nukkuen päiväunia, siemaillen drinkkejä ja katsellen auringonlaskuja rantabaarissa ym. Käytiin myös iltaretkellä uimassa hohtavassa planktonissa. Koitettiin ottaa mahdollisimman rennosti, vaikka myö ei ollakaan kauheen rentoja ihmisiä. Aika hyvä suoritus meiltä tämä kuusi yötä saarella. :D Lyhyitä sadekuuroja tuli muutamana päivänä, mutta kelit oli siis kokonaisuudessaan tosi hyvät.

Ravintolat on saarella hintavampia kuin mantereella, eikä löydetty mitään paikallisten ruokapaikkoja tai soppamummoja, vaan ravintolat on kaikki ihan turisteille tarkoitettuja. Autenttisinta ruokaa saarelta ei siis saa, mutta ihan maittavaa ja kohtuuhintaista kuitenkin. Tuli myös mukavasti eläinannosta saarella, koska suurimmassa osassa saaren ravintoloista oli kissoja tai koiria, jotka halusi tulla syliin tai muuten vaan paijattavaksi.

Saarelta matkustettiin takaisin Phnom Penhiin to 27.9. Phnom Penhissä ollaan tutustuttu Kambodzassa 1970-luvulla tapahtuneeseen kansanmurhaan, jolloin Kambodzan kansasta kolmasosa murhattiin. Tähän liittyen käytiin Killing Fieldseillä ja S21-museossa. Killing fields oli meistä erityisen hyvä paikka, vaikka aihe onkin raskas. Pääsylipun hintaan kuului audio guide –kuulokkeet ja kuunteleminen oli mielekkäämpää kuin lukeminen.

Näkymää meijän hotellilta

Käytiin katsomassa eräänä iltana potkunyrkkeilyä ilmaiseksi. Viikonloppuisin täällä tulee telkkarista siis potkunyrkkeilyä ja matseja voi mennä katsomaan tv-studioille ilmaiseksi. Ei ollut meille tuttu laji entuudestaan, eikä olla mitään kovia penkkiurheilijoita muutenkaan, mutta oli ihan kiinnostava kokemus nähdä tämmöinen osa kambodzalaista viihdettä ja kulttuuria. Itse ottelut olivat myös ihan viihdyttäviä. Lajia ei saa kuulemma sanoa thai-nyrkkeilyksi, koska Kambodzassa ollaan sitä mieltä, että laji on kotoisin täältä, eikä Thaimaasta. :) 

Roskaa tässäkin maassa on kyllä paljon. Erityisesti bussimatkalla Phnom Penhistä rannikolle tuli nähtyä, miten suuri osa teiden varsista on täynnä roskaa. Ihmisten talojen pihat on kunnon kaatopaikkoja ja esim. ojat on suunnilleen kaikki täynnä roskaa. Täällä annetaan kaikille ostoksille vähintäänkin muovipussi. Jos tilaat juoman, se laitetaan kannelliseen muovimukiin, laitetaan muovipussiin ja annetaan aina muovipilli mukaan. Kun ostetaan syötävää mukaan, pakataan ruoka styroksipakettiin ja paketti työnnetään muovipussiin. On se hyvä, että Suomessa kierrätetään muoviakin, pysyypä ainakin oma maa puhtaana.

Sitten pientä höyryämistä kahvista. Villellä on ollut matkalla pakkomielteenä täydellisten paikallisten kahvikokemusten etsintä. Vietnamilainen ca phe sua da eli jääkahvi kondensoidulla maidolla on kahvien sijalla yksi. Tämä valmistetaan perinteisimmin ja parhaiten siten, että pieni kahvisuodatin laitetaan suoraan lasin päälle ja kahvi tippuu lasiin kondensoidun maidon päälle omassa pöydässä. Maidon ja kahvin sekoituksen jälkeen saa lisätä itse jääpalat kahviin. Omien silmien edessä tippuvassa kahvissa on mm. se hyvä puoli, että saa itse päättää, paljonko kondensoitua maitoa (eli sokeria) haluat sekoittaa pohjalta kahvin joukkoon. Villen mielestä parhain mahdollinen kahvi on hyvin paksu, siirappimainen, vahva kahvi, jossa on sopivan vähän kondensoitua maitoa. Yleisesti ottaen valmiiksi asti tehty kahvi (eli kahvi, maito ja jäät sekoitettu jo pöytään tuodessa) on liian laihaa ja liian makeaa Villen makuhermoille. Meidän lempparikahvilatyyppi Vietnamissa on puutarhamainen kahvila, jossa on kasveja ja puita, paljon nuorisoa ja taustalla soi vietnamilaiset rakkauslaulut. Tällaisia kahviloita on joka paikassa.

Vietnamilainen kahvi ja lisuketee

Kambodzassa on kahvia tutkailtu nyt noin 2,5 vkoa ja virallinen kantamme on, että se ei vedä vertoja vietnamilaiselle kahvikokemukselle. Kahvi ei ole niin vahvaa kuin Vietnamissa, mutta kuitenkin vahvaa länsimaisella mitta-asteikolla. Kahvit ovat täällä myös suurempia kuin Vietnamissa, tai ainakin suurempia kuin mitä myö ollaan totuttu juomaan. Täällä näkyy paljon take away –kahvikioskeja, kun taas Vietnamissa näkyy enemmän jalkakäytäväkahviloita pikkujakkaroineen. Ollaan löydetty kuitenkin autenttisia kahvikokemuksia Kambodzastakin. Lempparipaikat ovat täällä olleet ”ukkokahviloita” (meidän oma kutsumanimi näille kahviloille), joissa istuu paljon ukkoja juomassa hyvin halpaa ja vahvaa kahvia. Pöydissä on pannuja, joista voi kaataa itselleen kahvin kaveriksi vihreätä teetä. Mahdollisimman aitojen paikallisten kahvi- ja ruokakokemusten etsintä menee hetkittäin meillä vähän överiksi, mutta keskeneräisiähän me kaikki olemme, eikö? =)

Kambodzalainen ukkokahvila

Toivoo Sihanouk-Ville ja Sihanouk-Pasi