Oon onnelliiinen vaeltaja

Luang Prabangin jälkeen myö matkattiin Laosissa ihan pohjoiseen lähelle Kiinan ja Myanmarin rajaa olevaan Luang Namthan kaupunkiin. Bussimatka kesti taas semmoset kivat 8 tuntia ja matkasta suurin osa kulki vuoristossa tosi mutkaisia teitä. Ymmärrettävästi yksi jos toinenkin matkaseuralainen alkoi voida pahoin, mut myö urheasti pidettiin vatsahapot sisällämme! Ollaan ajateltu, että ehkä täälläpäin maailmaa ihmiset eivät totu autossa tai bussissa matkustamiseen pienestä pitäen, ja siksi matkustelu yrtsittää paikallisia aina niin kovasti.

Melko kiikkerä kotitekoinen riippusilta vaellukselta

Koska Laos on niin vuoristoinen ja harvaan asuttu maa, löytyy sieltä rutkasti koskematonta metsää ja muuta pöpelikköä. Tästä syystä vaeltaminen, melominen ja muu eräily onkin tosi suosittua toimintaa turistien keskuudessa. Luang Namthasta teimme vaellusretken kaupunkia ympäröivään Nam Han kansallispuistoon. Yksinään sysiviidakkoon ei ole mitään asiaa lähteä, vaan sinne päästäkseen täytyy varata jonkin sortin retki. Tarjolla oli monenlaisia retkivaihtoehtoja, joista myö valittiin Green Discoveryn kolmen päivän ja kahden yön mittainen vaellus. Retkitoimistoissa oli aika hiljaista, koska edelleen on turismin kannalta off-season, joten retkellä oli vain opas ja myö. Ensimmäinen yö vietettiin viidakkomökissä ja toinen yö eräässä etnisessä vähemmistökylässä, joita kansallispuiston alueella on paljon.

Alkumatkasta käveltiin riisipellon reunaa.

Vaellukselle lähdettiin eräästä maalaiskylästä, josta meidän mukaan lähti ensimmäisen vuorokauden ajaksi kaksi kyläläistä ”paikallisopasta”. Toinen opas oli noin viisikymppinen kunnon hard ass muija ja toinen oli 12-vuotias tyttö. Tyttö lähti mukaan, koska oli viikonloppu eikä ollut koulua eikä ilmeisesti ketään aikuista ollut saatavilla? Käveltiin ehkä nelisen tuntia viidakossa ekana päivänä, kunnes päästiin kyläläisten rakentamalle mökille keskelle metsää. Mökissä oli keittiöhuone ja makuukammari, jossa nukuttiin lattialla retkipatjojen päällä ja hyttysverkon alla. Laosissa syötiin muuten malarianestolääkitystä, koska joidenkin lähteiden mukaan malariaa esiintyy ympäri Laosia. Öisiä eläinvieraita ei ötököiden lisäksi mökissä näkynyt. Meillä oli vaelluskengät jalassa, ja ne on todettu hyödyllisiksi jo aiemmilla kävelyretkillä tän meidän reissun aikana. Meidän oppaalla sekä kyläläisnaisella ja -tytöllä oli sen sijaan jalassa muoviset varvassandaalit. Mahtoi olla hauskaa kävellä haastavia viidakkopolkuja. :D Ekana iltana käytiin nukkumaan jo klo 19, koska pimeässä viidakossa ei ollut juurikaan viihdykkeitä. Meijän oma opas meni petiin jo aiemmin, koska hän oli ollut juhlimassa edellisenä iltana/yönä ja oli kuulemma väsynyt, ja myö jäätiin nuotiolle istumaan kyläläisten kanssa. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, joten tuijoteltiin nuotion yli vain toisiamme ja ihmeteltiin yhdessä lepakoita ja ötököitä ja tähtitaivasta. =) 

Viidakkomökin keittiönurkkaus ja kyläläisnainen

Toisen päivän aamuna kyläläiset lähtivät takaisin omaan kyläänsä ja myö jatkettiin oppaan kanssa reittiä eteenpäin. Pääosin polku kulki tiheän viidakon sisällä, mutta toisinaan saatiin nauttia myös kauniista vuoristomaisemista. Käveltiin toisena päivänä noin kuutisen tuntia kylään, jossa yövyttiin. Kylän laidalla oli mökki, jossa nukuttiin. Kylä oli todella alkeellinen. Jotakin kertoo se, että kylässä oli vain kaksi yhteistä juoksevan veden pistettä, joissa kyläläiset käyvät peseytymässä ja hakemassa vettä. Autotie oli rakennettu kylään kuulemma vasta aivan viime vuosina. Tie helpottaa kummasti kaupunkiin pääsemistä. Ennen tien rakentamista kyläläiset joutuivat kävelemään viidakossa kolme tuntia tien varteen, jossa piti odottaa kyytiä kaupunkiin. Jos siis kyläläinen sairastui eikä pystynyt kävelemään polkuja pitkin tien varteen, oli ainoa apu kylän shamaani. (Suuri osa laosilaisista on uskonnoltaan animisteja, myös nämä kyläläiset.) Kyläläiset viljelee riisiä lähinnä vain omiin tarpeisiinsa, lisäksi kotieläimiä oli paljon. Kylässä myö käveltiin ympäriinsä ja koitettiin lähinnä olla mahdollisimman huomaamattomia. :D Onneksi ihmiset olivat tottuneita vieraileviin turisteihin ja suurin piirtein jokainen ihminen, joka meidät näki, huudahti ”falang”, mikä tarkoittaa länsimaalaista ihmistä laon kielellä. Alastomat lapset huuteli toisilleen, että kattokaa, tuolla menee falangit ja vanhemmat sanoi lapsilleen, että olkaapas nyt kunnolla, koska tuolla menee falangeja. Kylän mummot vaan hymyili falangeille.

I´m the only falang in the village!

Laosissa ja erityisesti tuolla Luang Namthan alueella on paljon tämmöstä ekoturismia, jossa matkanjärjestäjät toimivat yhteistyössä alueen kylien kanssa siten, että retkien tuotoista noin neljäsosa menee suoraan kyläyhteisöille. Lisäksi eri retkien välillä vaihdellaan vierailukohteena olevaa kylää, siten että tulot jakautuvat tasaisemmin alueelle ja toisaalta mikään kylä ei rasitu liikaa turisteista. Retken aikana ei nähty siis ketään muita turisteja. Kenties just tästä syystä vierailu oli tosi autenttinen kokemus. Kyläläisille meidän turistien vierailu ei ollut mikään erityinen tapahtuma, eikä meille järjestetty mitään showta, jolla olisi yritetty kerjätä rahaa, vaan ihmiset vain elivät aivan normaalisti omaa elämäänsä. Esimerkiksi Thaimaassa turismi näissä ”hilltribe”-kylissä on karannut aikalailla käsistä ja joihinkin kyliin tullaan bussilasteittain kuin eläintarhaan konsanaan, ilman mitään takeita että matkan järjestäjiltä tippuu kyläläisille ropoakaan. Laosissa homma on siis osattu järjestää huomattavasti paremmin, luultavasti siitä syystä että väestöstä niin iso osa kuuluu vähemmistöihin ja eri heimoihin kuuluvia ihmisiä on kaikkialla töissä, myös matkatoimistoissa.

Ylämäki nro 118

Mitäpäs syötiin vaellusretkellä? Lähinnä sticky ricea ja lisukekasviksia tai lihaa - sormin. Laosissa sormiruokailu on arkipäivää, mut hygieniafriikkeinä turisteina ollaan tähän asti pitäydytty turvallisesti ruokailuvälineissä ja desinfioiduissa käsissä. Voitte siis kuvitella, että ensimmäinen sormiruokailukokemuksemme viidakossa pesemättömin käsin oli meille aika jännä! But a man’s gotta do what a man’s gotta do, joten eipä siinä ollut vaihtoehtoja kuin loikata ronskisti epämukavuusalueelle ja työntää sormet suuhun. Ensimmäisen kerran jälkeen ei se nyt niin hirveetä ollutkaan, oikeestaan aika kätevää. Ruuat valmisti opas ja/tai kyläläiset riippuen päivästä. Ennen retkeä myö ei oikein tiedetty, mitä mieltä ollaan sticky ricestä pääruuan lisukkeina, mutta kolmen päivän aikana rakastuttiin kyseiseen pöperöön. Sticky rice eli tahmariisi syödään siis siten, että pyöritellään riisistä pallo sormissa ja sitten dipataan riisipalloa kastikkeeseen tai keittoon tai otetaan lihapala tai kasvis riisipallon kaveriksi ja työnnetään suuhun. Ateriointi tapahtui siis aina niin, että ensin levitettiin maahan isoja kasvinlehtiä alustaksi ja niiden päälle kumottiin ruokalajit repusta. Jokaisella oli oma riisikeko ja sitten sormin hyökättiin ”pöydän” keskellä olevien ruokalajien kimppuun riisipalloa apuna käyttäen. Kuulostaa ehkä erikoiselta, mutta alkoi tuntua harjoituksen myötä järkevältä.

Etualalla meijän bambumaja kylässä

Retkellä peseydyttiin majapaikkojen läheisyydessä olevissa purossa ja joessa.

Sadekausi toi omia haasteitaan reitille, koska ajoittain polku oli mutainen ja liukas. Pieniä iilimatoja oli myös paljon, ja niitä sai olla irrottelemassa pohkeista vähän väliä. Vaellus oli kokonaisuutena tosi hieno kokemus, mutta fyysisesti kyllä aika rankka reissu. Polku oli suurimman osan ajasta tosi vaikeakulkuista, koska jatkuvasti kuljettiin jyrkkiä rinteitä ylös ja alas ja lisäksi polulle oli kaatunut tosi paljon bambuja (koska ne olivat kuulemma kukkineet tänä vuonna ja ne ”lakastuvat” kukinnan jälkeen), joiden yli tai ali piti olla koko ajan ryömimässä rinkan kanssa. Opas kuitenkin kehui meijän kuntoa, koska jokaisesta päivämatkasta selvittiin kuulemma noin tunnin verran nopeammin kuin yleensä, joten hyvä myö! Vaellukselta palaamisen jälkeen kuurattiin juoksevan veden alla itsemme oikein kunnolla ja oltiin onnellisia, kun päästiin modernien mukavuuksien pariin. Täysin ansaitusti palkitsimme itsemme tuttuun tapaan ranskalaisilla leivonnaisilla, joita ONNEKSI sai meijän hotellin ravintolasta. :D 

Seuraavana päivänä ajettiin bussilla kohti länttä Huay Xaihin, jossa oltiin yksi yö. HX on pieni Laosin ja Thaimaan rajalla sijaitseva rajanylityskaupunki, jossa ei ole paljoa nähtävää, lähinnä hyvä mahdollisuus nähdä paikallista elämää. Aika moni turisti käväisee kaupungissa myös siksi, että sieltä voi lähteä parin yön Gibbon Experience –vaijeriliuku/puumajaelämysretkelle, mutta myö ei nyt siihen lähdetty, kun oltiin just palattu vaellukselta. Meille parasta Huay Xaissa oli saunominen. Käytiin herbal (eli yrtti-) saunassa, Laosissakin on siis omanlainen saunakulttuurinsa. Istuttiin lämpimässä pikkuruisessa huoneessa, jossa oli yrttihöyryä ja välillä käytiin ”viilentymässä” ulkona ja juotiin yrttiteetä. Varsin rentouttava kokemus!

Näin syödään sticky ricea vähän sivistyneemmissä olosuhteissa.

Laosilainen kahvikulttuuri ei reilun kahden viikon visiitillä tehnyt meihin vaikutusta, vaan kahvi on ollut meistä suorastaan pahaa. Jouduttiin hetkittäin turvautumaan länsimaisiin espressoihin tai americanoihin. Perinteiseen Laos-kahviin laitetaan jään lisäksi vahvaa kahvia, joka on maultaan ihan erilaista kuin Vietnamissa tai Kambodzassa, paaaljon kondensoitua maitoa, maitojauhetta ja tavallista maitoa eli fresh milkiä. Lopputulos on eriskummallisen makuinen, hyvin sokerinen ja monen desilitran kokoinen sekamelska, jossa ei ole jäljellä enää hiventäkään kahvin mausta. Varmaan tähänkin tottuisi, mutta ei kai kaikkeen tarvitse tottua. :D 

Ainekset kahvisötkötykseen

Ja tässä lopputulos!

Huay Xaista siirryttiin seuraavana päivänä 17.10. rajan yli Thaimaahan. Laos oli tosi mukava, kaunis ja rauhallinen maa. Hintataso oli tähänastisista maista kallein, tuk tukit ja ruuat maksoivat enemmän kuin Vietnamissa tai Kambodzassa. Tästä huolimatta edullista oli. Kuskit ajoivat meidän kokemuksen mukaan turvallisemmalla tyylillä kuin aiemmissa maissa. Laosissa oli muuten joka paikassa (ehkä Luang Prabangin keskustaa lukuun ottamatta) ihan todella pölyistä, koska hiekkateitä oli paljon. Autojen ja mopojen ajaessa ohi (etenkin hiekkatiellä) joutui oman terveyden vuoksi peittämään nenää, suuta ja silmiä huivilla tai paidalla. Viltsu-bitchillä vuoti nenä koko Laosin ajan.

 t. Falangit