Vang Viengistä ajeltiin pohjoista kohti Luang Prabangia
lokakuun 8. päivä. Kyydin alku oli aikamoinen show, kuten tapana on ollut.
Pikkubussi täytettiin turisteilla, liiankin täyteen ja sitten jalkatilat ja
käytävät täytettiin matkatavaroilla. Jotkut matkalaisista joutui istumaan
matkatavaroiden päällä keikkuvilla penkeillä koko pitkän ajomatkan ajan.
Autossa meinas ihan syttyä sanasotaa kun osa meistä oli aika tuohtuneita
tilanteesta, että rahanahneuksissaan täytetään auto ylitäyteen, kun taas toiset
oli sitä mieltä, että halvalla kun saa, niin ei voi valittaa. Meijän mielipide
oli, että turvallisuus ei saisi kärsiä, vaikka kuinka olisi halpa kyyti. Matkaan
lähdettiin tunti aikataulusta jäljessä ja itse ajo kesti tunnin luvattua
kauemmin. Kyydin aikana maisemat olivat upeita, vuoristossa ajeltiin
kiemuraisia teitä.
 |
| Luang Prabang |
Luang Prabangissa meijän majapaikaksi valikoitui Kinnaly
Place House, joka oli ihan kelvollinen ja edullinen ja jopa aamupala kuului
hintaan. Yleensä ollaan syöty aamupalaksi nuudelikeitot kadulta, tai Pasi on
syönyt kaurapuuroaamiaista usein hotellihuoneessa, joten hedelmäsalaatit ja
munakkaat oli mukavaa vaihtelua. Oltiin Luang Prabangissa yhteensä neljä yötä.
 |
| Luang Prabangin turistisinta keskustaa |
Luang Prabang on Laosin turistisin kolkka. Olikin aika
helppoa huomata miksi, oli nimittäin tosi kiva kaupunki. Kaupungin keskusta
sijaitsee kolmelta sivulta veden ympäröimänä kahden joen risteyksessä ja se on
täynnä vanhoja, pieniä ja söpöjä puutaloja. Turisteille oli paljon kivoja
ravintoloita, kahviloita ja baareja ja kauniita matkamuistoja myyviä
putiikkeja. Aasialaisen twistin tähän tuovat upeat buddhalaistemppelit, joita
on siroteltu miltei joka kortteliin, ja ympäriinsä vaeltelevat oranssikaapuiset
munkit.
Laos on väestöltään hyvin monipuolinen maa. Vain 55%
kansasta on etnisesti laolaisia ja 45% koko väestöstä kuuluu johonkin etniseen
vähemmistöheimoon, joita on laskutavasta riippuen yhteensä 49 tai 160. Monilla
näistä ryhmistä on oma kielensä, kulttuuriset erityispiirteensä ja perinteensä,
joten vaihtelua siis riittää. Suurin osa vähemmistökansoista elää
Pohjois-Laosissa syrjäisissä vuoristokylissä hyvin perinteisissä merkeissä
maata viljellen ja metsästäen. Ensimmäisenä päivänä Luang Prabangissa kävimme
tutustumassa TAEC (Traditional Arts & Ethnology Center) museoon, jossa
kerrottiin tärkeimmistä vähemmistöryhmistä keskittyen erityisesti perinteisiin
käsitöihin ja musiikki-instrumentteihin. Jokaisella kansalla on omanlaisensa
upea perinneasunsa, jotka toivat etäisesti mieleen saamelaisten kansallispuvut.
Museo oli tosi mielenkiintoinen ja voidaan suositella sitä kaikille.
 |
| Perinneasuja TAEC-museossa |
Kaupungissa myytiin paljon perinteisiä laolaisia tekstiilejä
(esim. pöytäliinoja, huiveja, laukkuja ym.), joita valmistetaan perinteisin
menetelmin. Eri etniset vähemmistöt ovat erikoistuneet erilaisiin menetelmiin
ja tuotteisiin. Muissa Kaakkois-Aasian maissa on ollut paljon myynnissä
kimmeltäviä silkkituotteita, mutta Laosissa on enemmän tällaisia luonnollisen
värisiä tuotteita. Myökii ihan meinattiin höperöityä, kun kaikki perinnekankaat
ja –tuotteet näytti niin kauniilta. Laadukkaimmissa myymälöissä oli jopa
tuotteissa tieto, että tämä tuote on tehty siellä ja siellä vuoristokylässä
tämän näköisen naisen kätösissä. Näissä laadukkaimmissa myymälöissä myös
kerrottiin, mikä osa tuotosta menee suoraan kyliin ja tekijöille.
 | |
| Hmong-mummo tekee batiikkia. |
 |
| Kudottua taidetta |
Yhtenä päivänä käytiin Luang Prabangissa päiväretkellä MandaLao-nimisessä
elefanttikeskuksessa, joka oli avattu vasta viime vuonna. Keskus oli noin 40
min ajomatkan päässä kaupungista. Kyseessä ei ollut siis norsuratsastuspaikka,
vaan suojelukeskus. Paikassa on seitsemän norsua, jotka on pelastettu
keskukseen huonoista oloista, pääosin työjuhtina toimimisen jälkeen. Norsuja
käytetään Laosissa edelleenkin kotieläiminä ja ne joutuvat tekemään raskasta
työtä ja ne kokevat huonoa kohtelua. Lisäksi norsuja käytetään edelleen
norsuratsastuksessa turismin saralla, vaikka ihmisten tietoisuus ratsastamisen
epäeettisyydestä kasvaakin koko ajan. Opittiin retken aikana älyttömästi norsujen
elämästä ja nykytilasta. Varsin harmillisesti aasiannorsujen määrä on tällä
hetkellä hyvin vähäinen. Laosissa on jäljellä enää vajaat 1000 norsua, joista
noin puolet elää villinä luonnossa ja puolet elää kiinniotettuina.
Valitettavasti norsuja edelleenkin kaapataan luonnosta ihmisten tarpeisiin ja
norsukanta vain laskee. Mandalaon kaltaiset suojelukeskukset pelastavat norsuja
huonoista oloista tarkoituksena kuntouttaa huonokuntoisia eläimiä ja elvyttää
uhanalaisen lajin kantaa. Paras tietysti olis norsuille, että ei tartteis olla
mitään paikkoja, joissa turistit niitä pääsee pällistelemään, mutta jos jossain
niitä haluaa kohdata, niin kannattaa tehdä se tämmösessä paikassa, jossa omalla
käynnillään tukee eläinten suojelua. Aihe on vaikea ja herkkä ja tästä voisi
kirjoittaa sivutolkulla. On myös vaikeaa arvioida, mikä vierailukohde on
oikeasti hyvä ja mikä on vähemmän hyvä. Meidän vierailukohteesta jäi ainakin
fiilis, että myö oltiin paikassa oppimassa eikä pitämässä hauskaa tai saamassa hienoja turistikuvia norsujen
hyvinvoinnin kustannuksella.
Meitä oli vierailuryhmässä kuusi henkilöä ja päästiin
syöttämään neljälle norsulle ensin vähän banaaneja ja sitten lähdettiin niiden
kanssa kävelemään metsään ja joelle. Norsut kävelivät vapaana meijän vierellä
ja se tuntui hetkittäin aika jännittävältä, koska kyseessä on niin iso eläin. Norsunkärsä
on oikeesti myös todella jännä asia. =D Meillä oli mukana retkiopas ja norsujen
omat kouluttajat (tai omaohjaajat:) eli mahoutit, jotka katsoivat kukin oman
norsunsa perään. Osa mahouteista on tullut kuulemma norsun mukana edellisestä
asuinpaikasta keskukseen.
Sattumalta samana päivänä keskukseen saapui joku australialainen
norsuguru ryhmänsä kanssa kouluttamaan elefanttien kouluttajia. Guru rupatteli
hetkisen verran meijän ryhmän kanssa ja hän kertoi, että kaikista hänen
näkemistään elephant sanctuary-paikoista tämä on ihan kärkipäässä. Tässä
paikassa norsuja kohdellaan siis mahdollisimman hyvin, ne saavat tarpeeksi
lepoa ja ruokaa. Monissa norsuratsastuspaikassa norsuja siis vahingoitetaan
fyysisesti, eivätkä ne saa lepoa ja ruokaa riittävästi. Norsu syö suurimman
osan päivästä, eikä se ehdi syödä, jos sen pitää olla ratsastushommissa monta
tuntia päivässä. Gurumies kertoi meille, että kun ratsastus on viime vuosina
muuttunut yhä vain huonomaineisemmaksi aktiviteetiksi turistien silmissä, niin
ratsastuspaikat ovat mukautuneet siten, että eivät enää tarjoa ratsastusta,
vaan syöttämistä pelkästään. Tästä syystä norsut eivät saa enää tarpeeksi
liikuntaa tai sosiaalista kanssakäymistä muiden norsujen kanssa. Norsuille syötetään
liikaa sokerisia banaaneja päivässä ja norsuille voi tulla tästä syystä
diabetes.
Päivä oli tosi tosi hieno. Sen lisäksi, että oli hienoa
nähdä norsuja lähietäisyydeltä ja omassa elementissään metsässä syömässä lehtiä
ja heittelemässä mutaa, niin oli hienoa oppia aiheesta paljon uutta. Oli myös
ihanaa, miten keskuksen henkilökunta puhui norsuista niin suurella rakkaudella
ja arvostavasti. Oli kiva kuulla asiantuntijan suusta, että osattiin valita
paras mahdollinen paikka. Opasmieskin oli taas kerran tosi kiva tyyppi. Hän mm.
kertoili meille omasta ajastaan munkkina (suurin osa laolaisista pojista on
munkkina puolesta vuodesta muutamaan vuoteen), sekä siitä kuinka hänen vatsansa
on samanlainen kuin länsimaisten ihmisten: ”If I eat too much chili, my butt
will burn. It’s true!” Kiva tietää. :D
Yhtenä päivänä tutustuttiin taas vähän masentavampaan kohteeseen,
Laosin UXO-museoon. UXO on lyhenne englannin termistä unexploded ordinance,
joka siis suomeksi tarkoittaa räjähtämätöntä pommia tai panosta, joita
luonnosta löytyy. Opittiin museossa paljon karmaisevaa sotahistoriaa. Vietnamin
sodan aikana myös Laosissa sodittiin kovasti, vaikka siitä ei tuolloin juuri
uutisoitukaan (tästä syystä nimitys secret war). Sodan aikana Yhdysvallat
pommitti Laosia ja tämä onkin maailman eniten pommitettu valtio. Tästä syystä
Laosin maaseudulla on edelleen hyvin paljon sodanaikaisia räjähtämättömiä
räjähteitä, jotka aiheuttavat paikallisille tosi isoja ongelmia. Edelleenkin joka
päivä Laosissa kuolee tai vammautuu ihminen tällaiseen räjähteeseen, useimmiten
lapsi. Arvioiden mukaan nämä räjähteet ovat yksi suurimmista syistä kansan
köyhyyteen, koska perheessä sattunut onnettomuus sitoo usein koko perheen
köyhyyteen, mikäli esimerkiksi perheen isä tai äiti loukkaantuu. Lisäksi uusia
viljelymaita ei uskalleta ottaa käyttöön, koska monet ennen sotaa käytössä
olleet maa-alueet ovat tätä nykyä edelleenkin hyvin saastuneita. Melkoisen
masentava, mutta mielenkiintoinen ja tärkeä tutustumiskohde oli tuo museo.
Eräänä iltana kun oltiin iltakävelyllä ja juteltiin
keskenämme eräästä talosta ryntää eläkeikäinen ranskalaisherra meidän luokse ja
alkaa höpöttää meille suomea! Mies kertoi olevansa töissä paikassa nimeltä Big
Brother Mouse, jossa pidettiin nuorille laolaisille vapaamuotoista ”keskustelukerhoa”
englanniksi vapaaehtoisten turistien avulla ja hää pyysi meitä tulemaan mukaan.
Hän puhui suomea (tai siis lähinnä vaan joitain sanoja) koska hänen edesmennyt
vaimonsa oli ollut suomalainen. Mies oli asunut pari vuotta Suomessa, eikä
ollut kauheasti tykännyt pimeästä kylmästä maasta. Ajatus vähän erilaisesta
illanvietosta kuulosti mielenkiintoiselta, joten lähettiin miehen matkaan.
Laosilaisnuoret olivat tosi innokkaita keskustelijoita ja pari tuntia vierähti
tosi nopeasti. Kerhon toiminta-ajatus oli kyllä suorastaan nerokas,
hyödynnetään turistien kielitaitoa paikallisten nuorten koulutukseen ja samalla
kun nuorten kielitaito harjaantuu, oppivat turistit paljon laosilaisten nuorten
elämästä. Tänne paikkaan kannattaa myös tulla piipahtamaan, jos on tunti tai
pari luppoaikaa Luang Prabangissa. :)
Best wishes, William and Bill (meijän ala-asteen aikaiset
englanninkieliset nimet)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti