Huomenta Suomi, hyvin pyyhkii

Meillä on enää alle viikko jäljellä Huen arkea ennen ku lähetään lomamatkalle. Alkaa pieni ahdistus hiipimään mieleen, että nytkö tää oikeesti jo meni. Ollaan ahkerasti koitettu syödä parhaita ruokia, tavata paljon ihmisiä ja puhua kieltä mahollisimman paljon. Tai siis lähinnä nää on kiinnostuneita, et joks meillä on girlfriendit ja haluttaisko myö vietnamilaiset vaimot, hyö vois kuulemma järjestellä asioita.

Ollaan todettu, että tää on ollu aika erilainen kokemus verrattuna syksyyn 2010. Työtä on ollu huomattavasti enemmän, meijän omasta toiveesta, eikä se oo ollu yhtä hermoja raastavaa ku viimeksi. Tällä kertaa lasten kanssa asetettiin rima matalalle, eikä yritettykään pitää mitään elämäntaitopajoja, vaan reilusti ollaan askarreltu ja pelattu ja laulettu. Hyvin on askartelut ja leikit sujunu lasten kanssa ja kivaa on ollut :) Niinkuin aikaisemminkin, vietnaminkielen tunnit ovat olleet ihan paras juttu. Opettaja on iha mahtava tyyppi ja hauska ja kaikkee ja hää osaa aina opettaa jotekin todella hyödylliset jutut.

Jännästi mielialat vaihtelee kyllä laidasta laitaan nopealla syklillä. Yhtenä hetkenä sitä istuskelee kavereiden kanssa sokeriruokomehua siemaillen, kuunnellen kaskaiden ääntä ja miettii, et kyllä tää elämä onki ihanaa. Seuraavassa hetkessä taas on joku myyjätär sinuu huijaamassa, motobikekuski tyrkyttämässä huumehia ja “vietnameseladya” ja joku rottavauva mönkii reittä pitkin ja sit ollaan viittä vaille jo istahtamassa lähimmän cyclokuskin kyytiin kohti Suomea. Masennuksen hetkistä pääsee kuitenki nopeesti yli (hyvä ruoka, parempi mieli) ja sitä taas osaakin nauttia elämästään täällä!

Parina viime viikkona meijän työtehtäviin toimistolla on kuulunut kuvien piirtäminen järjestön infolehtiseen, joka on osa erästä projektia. Piirtäminen ja kuvien käsittely tietokoneella on kyllä ollut hauskaa, vaikka ohjeet on ollut välillä vähän epäselviä eikä aina ihan ymmärretä että mihin tää nyt liittyykään. Esimerkiksi kerran ohjeeksi annettiin: “Can you draw management of natural resources?” (voitko piirtää kuvan luonnonvarojen hoidosta). Oltiin vähän että, öö mitäköhän tähän paperille sitten raapustaisi! Projektin tarkoituksena on mm. infolehtisten avulla opettaa eräälle etniseen vähemmistöön kuuluvalle kyläyhteisölle, kuinka pidettäisi luonnosta hyvää huolta, joten on ollut ilo olla mukana vaikuttamassa. Täällä monilla ihmisillä kun ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, miten luonnosta pidetään huolta. Vähän masentavalta tuntuu nähdä kun heillä täällä on ihan uskomattoman hieno luonto, ja sitten paikalliset (ja myös jotkut idioottituristit) vaan roskaa paikkoja täysin säälimättä! Roskat dumpataan useimmiten suoraan jokiin, mereen tai metsään ja kädessä oleva roska ei vahingossakaan kulkeudu esim taskussa lähimpään roskikseen vaan tipahtaa niille sijoilleen. Lisänä vielä kaikki on kätevästi yksittäispakattua täällä, joten roskaahan riittää!

Lisäksi ollaan edelleen käyty askartelemassa vammaisten lasten kanssa ja laulattamassa päiväkotilapsia. Toissaviikolla päästiin toimistolta pakoon kun lähdettiin muutaman muun työntekijän kanssa field tripille. Käytiin tunnin ajomatkan päässä sijaitsevassa maaseutukylässä, jossa asuu etninen vähemmistö. Meijän järjestö rahoittaa jotakin vesi-sanitaatio-elinkeino-projektia kylässä ja meille haluttiin esitellä, mitä on saatu aikaan. Mopon kyydissä istuminen tunnin verran valtatiellä rekkojen välissä oli kyl kauhun tunti. Kesken ajomatkan pomo kuitenkin soitti ja ilmoitti ettei hänen tekemänsä paperityöt riitä viranomaisille, vaan olis viel tarvittu lappunen ja leima toisesta toimistosta. Vietnamilainen byrokratia ei siis oo ehkä tehokkaimmasta päästä. Lopputulos oli se, että kaks tyyppiä meijän porukasta meni oikeesti tekemään töitä kylään ja myö muut ajeltiin kylässä salaa, “katsellen maisemia, ei tehden töitä”. Välillä jopa puhuttiin kuiskaten, jotta kukaan ei kuulisi ulkomaalaista puhetta ja samalla kärähettäis. Vaikka ei nyt etnistä vähemmistökansaa saatukaan nähdä,

Field tripillä

maalaismaisemat oli kyllä hienoja, hiekkatietä, vuoria ja palmuja. Meille näytettiin, että kyläläiset viljelee bambua, kumipuita ja muita kasveja (This is jackfruit tree, this is noodle tree, this is rice tree... :D).

Reilu viikko sitten myö käytiin Hanoissa muutaman päivän reissulla töiden merkeissä. Mentiin sinne tutustumaan erääseen vammaisjärjestöön, jonka projekti on erään suomalaisen vammaisjärjestön rahoittama ja nyt oltiin siis tämän suomalaisen järjestön asialla. Hanoilainen järjestö, jossa käytiin, on liikuntavammaisten tukijärjestö, joka järjestää vertaistukea, henkilökohtaisia avustajia ja opettaa itsenäisen elämän mallia vammaisille. Meille kerrottiin, että liikuntavammaiset ei Vietnamissa ole juurikaan oman elämänsä herroja, vaan ovat usein perheidensä “vankeina”, kun eivät saa eivätkä voi tehdä mitään omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. Liikuntavammaiselle kodin ulkopuolelle lähteminen on ilman avustajaa, apuvälineitä ja esteettömiä paikkoja aika mahotonta. Järjestö tarjoaa näille vammaisille itsenäisen elämän kursseja sekä henkilökohtaisen avustajan palveluita, eli tekevät tosi tärkeetä työtä. Visiitti oli siis tosi kiinnostava ja silmiä avaava. Huessakin käytiin paikallisessa sokeiden järjestössä tutustumassa aiemmin, myös suomalaisen rahoittajajärjestön asialla.

Hanoissa käytiin tutustumassa myös Vietnamin etnologiseen museoon, joka on ehdottomasti

Hanoin museon pihalla mökki

tutustumisen arvoinen paikka. Vietnamissa asustaa pääväestön lisäksi yhteensä 53 etnistä ryhmää, joilla on kaikilla omanlainen kulttuurinsa ja kielensä. Päivä oli valitettavasti joku ala-asteiden  luokkaretkipäivä, ja museoon saapuessamme se oli tupaten ympäriinsä säntäileviä ja täyttä kurkkua kiljuvia lapsia. Akustiikka oli hyvä ja aivan meinasi korvat siinä poksahtaa, joten päätettiinkin aloittaa visiitti ensin ulkomuseosta. Takapihalle oli rakennettu monia eri etnisten ryhmien periteisiä asumuksia ja pihapiirejä, vähän Ruokolahti-talon tapaan :). Monen näköisiä paalujen varassa seisovia palmumajoja päästiin näkemään ja oli kyllä hienoa. Tuntuu uskomattomalta, että edelleenkin täällä on kansoja, jotka elää niin perinteiseen tapaan maata viljellen ja metsästäen. Museon sisätiloihin ei jaksettu ihan niin tarkkaan tutustua kun oli jo hirvee infoähky, mutta opittiin, että vähemmistökansoilla on hienoja ja värikkäitä vaatteita, vähän niiku saamelaisilla meillä Suomessa.

Hanoin turistialueet ollaan jo aiemmilla reissuilla muuten ehditty aika tarkkaan kävellä ja nähdä, joten nyt laajennettiin vähän näkymiä ja matkusteltiin paikallisbusseilla paikasta toiseen. Parin Hue-kuukauden jälkeen Hanoin länsimaisempi, modernimpi ja rikkaampi meininki jaksoi taas ihmetyttää. Ihmiset on tyylikkäämpiä ja puhuu halpis-nokialaisten sijasta iPhoneihin, ja monet on myös lihavampia. Ruoka on myös tuntuvasti kalliimpaa ku Huessa. Eräästä lehdestä luettiin, että monet vietnamilaiset uskoo, että länsimainen ruoka on terveellisempää ja ravitsevampaa kuin vietnamilainen ruoka. Uskomus varmaan perustuu siihen, että länsimaissa lapset juovat enemmän maitoa ja muutenki proteiinipitoisempaa ruokaa ja kasvavat näin isommiksi. No joka tapauksessa tästä syystä varakkaat vanhemmat syöttävät lapsiaan Burger Kingeissä ja Pizza Huteissa aina tilaisuuden tullen... Ainakin jollain tavalla lapsista kasvaakin “isompia”. Suurkaupungin vilinästä oli kyllä ihana palata seesteiseen Hueen :).

Ollaan totaalikyllästytty yöbusseilla matkusteluun, joten Hanoihin matkustettiin yöjunalla. Villen pissaista peittoa ja yöllistä kitkerää savunhajua lukuunottamatta vaihtoehto olikin ihan hyvä. Paikallinen VR (Vietnam Railways) kulki tällä kertaa ihan ajallaan ja matkalla sai peräti nukuttua ihan hyvin.

Lauantaina lähetään bussilla Danangiin, josta sunnuntaiaamuna lähtee aikaisin lento seuraavaan määränpäähämme, Siem Reapin kaupunkiin Kambodzhaan. Siem Reapissa on tarkoituksena ihmetellä viiden päivän ajan Angkorin temppeleitä ja paikallista elämänmenoa. Seuraavana perjantaina sitten lennähdetään takaisin Vietnamin puolelle Phu Quocin saarelle viimeiseksi viikoksi. Vähän jännittää tuo Kambodzhan matka, Vietnam on meille kuitenkin tuttu ja “turvallinen”, mut silti siistiä päästä taas reissun päälle.


Terkuin Madam Mösiöö Ville ja Madam Mösiöö Pasi (torilla myyjät kutsuu varmuuden vuoksi aina kummallakin tittelillä, kun eivät vissiin iha tiiä näitten sanojen merkitystä).

Ville viettää siestaa.

Ville hankkii riisiä pöytään.

Ville tarkkailee sadon kypsymistä.