Koh Pha Ngan ja Khao Sok

6.11. matkattiin noin tunnin lauttamatkalla Koh Taolta naapurisaarelle, Koh Phanganille. Saari on tunnettu Full Moon Partyista, jonne parhaimmillaan (tai pahimmillaan) matkustaa jopa 30 000 bilettäjää viettämään oikein kunnon kreisipartyja rannalla. Nyt ei kuitenkaan ollut täysikuu (tai puolikuu, jolloin tietenkin on myös partyja), joten saarella ei ollut paljoa turisteja. Saari on paljon suurempi kuin Koh Tao ja majoittua voi monella eri rannalla. Myö päätettiin lopulta majoittua saaren suurimmassa kaupungissa, jonne lautta ajaa. Hienoa rantaa kaupungissa ei ole, mutta ajateltiin, että voidaan mopoilla päiväseltään eri rannoille. Tämä oli meille oikein passeli ratkaisu, sillä saarella oli helppo ajaa skootterilla. Kaupungissa ruokamahdollisuudet oli kunnolliset ja kaikkea mahdollista sai syötäväksi, eikä tarvinnut tyytyä hotellien ja resorttien ravintoloihin.

Mae Haadin ranta

Meille kävi matkailijan virhe nro 1, kun huomattiin Koh Phanganin hotellille saavuttaessa, että ollaan vissiin hukattu meijän passit. Oletettiin, että oltiin unohdettu ne Koh Taon hotellin tallelokeroon. O-ou. :D No asia hoitui kuitenkin helposti, kun soitettiin vanhalle hotellille ja hyö lähettivät passit meille ilmaiseksi seuraavalla lautalla. Käytiin vaan itse hakemassa passit Koh Phanganin satamasta.

Koh Phangan oli meistä tosi ihana paikka. Oltiin siellä kolme kokonaista päivää ja neljä yötä. Ekana päivänä sää oli vielä hyvä, mutta toisena päivänä satoi koko päivän ja kolmantena päivänä satoi osan päivästä. Onneksi sadesäälläkin voi uida lämpimässä merivedessä. Ajeltiin skootterilla saaren eri rantoja ja vesiputoksia katsomassa. Erityisesti ranta nimeltä Mae Haad oli hieno ja siellä oli upeat snorklausmahdollisuudet. Korallia oli isot alueet vain muutaman kymmenen metrin päässä rannasta ja välillä tosi lähellä pintaa, joten piti ihan varoa, ettei uiskennellessaan osu koralliin. Nähtiin rannalla myös pieni rausku, ihan pari metriä rannasta, ja se oli suurin piirtein ensimmäinen merenelävä, mikä näkyi veteen mentäessä. Vaikka säät eivät olleet parhaat mahdolliset, oli saari silti tosi kaunis ja kivaa oli myös että siellä oli paljon paikallista elämää.

Käytiin pahimpana sadepäivänä katsastamassa Haad Rinin kylä ja ranta, jossa järjestetään the full moon partyt. Ranta oli tosi kaunis, ja sitä ympäröivä turistikylä aivan hiljainen. Tuntui vähän hassulta ajatukselta, että tännekö sitä sitten saapuu joka kuukausi valtavat turistilaumat bailaamaan? Kylän kioskeista kyllä saattoi päätellä jotain, kun vierivieressä oli autioita drinkkiämpäri- (very strong, very cheap!), bodypaint- ja ensiapukojuja.

P partyfiiliksissä full moon party -rannalla

10.11. lähdettiin Koh Phanganilta kohti Khao Sokia. Ensin matkustettiin lautalla parisen tuntia mantereelle Donsak-nimiseen kaupunkiin ja sieltä eteenpäin bussilla. Lauttamatka oli tällä kertaa sään puolesta hyvä, mutta sisälsikin tällä kertaa yllättävän jännityksen aiheen, nimittäin luteita. Matkattiin aamulautalla ja ensimmäiseksi otettiin kyydissä ollessamme kunnon päikkärit. Unien jälkeen osattiin tarkentaa katseet meijän edessä oleviin penkkeihin ja niiden selkänojiin, joissa käveli pikkuruisia kellertäviä ötököitä. Pohdittiin, että oliskos nämä nyt niitä ludevauvoja, meillä kun on kokemusta lähinnä aikuisista luteista. Vähän ajan päästä kellertävien ryömijöiden joukkoon ilmaantui suurempia punaruskeita ötököitä, josta meillä ei enää ollut epäilystäkään. Liiskatessa niistä purskahteli ihan kunnolla verta ulos. Eli siis luteita olivat! Viimeinen matkatunti vietettiin suht ällöttynein mielin, eikä enää viitsitty silmiä ummistaa. Meistä myös näytti, että kukaan muu kanssamatkustaja ei ehkä huomannut ötököitä ja mietittiin, että onko meillä velvollisuus huudahtaa: ”Beeedbuuuuuuggsss!!!” Oltiin kuitenkin iisisti eikä kellekään mainittu asiasta, suomalaisia kun ollaan. Pohdittiin, että miten kauheaa on, että luteet leviävät ihmisten tavaroihin ja saarten hotelleihin ja ihmisten koteihin lautalta. Saarilla liikennöi muutama eri laivayhtiö ja tämä luteinen yhtiö oli nimeltään Songserm. Tripadvisorista katsottiin, että luteista on raportoitu näillä laivoilla jo pidempään. Jos on mahdollisuus valita, niin valitse jokin muu laivayhtiö! Tehtiin meidän tavaroille muutaman päivän päästä huolellinen tarkastus-, myrkytys- ja pesuoperaatio, jotta oltaisiin varmasti selvillä vesillä.

Koh Taolla Villen käsivarteen oli ilmestynyt viiden paukaman rivi ja silloin meille tuli ensimmäisenä mieleen luteet, koska niiden puremat on monesti kauniisti rivissä tai muuten vaan lähekkäin. Missään ei kuitenkaan nähty merkkiäkään luteista, joten ajateltiin, että kenties ne sittenkin oli vain hyttysen puremia. Tämän ludelaivan jälkeen keksittiin, että todennäköisesti puremat olivatkin peräisin edelliseltä lauttamatkalta (silloinkin Songserm), kun nukuttiin sielläkin päiväunet. Haluttiin nyt tässä kertoa näitä ludejuttuja taas, jotta ihmisten tietous niistä lisääntyisi, ja jos vaikka joku matkaaja sattumalta lukisi näitä meidän juttuja. Jos kehoon ilmestyy kutiavia paukamia useampi kappale lähekkäin, on hyvä pohtia, mistä ne voisivat olla peräisin. Luteen kuvia kannattaa myös googletella, jotta tietää, miltä aikuinen tai vielä kasvuiässä oleva lude näyttää. Vauvaluteet tosiaan näyttävät aika erilaisilta kuin täysikasvuiset.

Laivamatkan jälkeen jatkettiin bussilla kohti Khao Sokia. Yleisesti Khao Sokiin matkustetaan upean kansallispuiston vuoksi ja niin myös myö tehtiin. Itse Khao Sokin ”kaupunki” tai kylä oli varsin pieni, tai myö nähtiin vain turistinen pääkatu, jossa oli ravintoloita ja matkatoimistoja, joista pystyi varaamaan retken itse puistoon. Khao Sokin kansallispuisto koostuu sademetsäalueesta ja karstivuorten ympäröimästä sokkeloisesta järvialueesta. Myö varattiin järvelle yhden yön reissu, joka kustansi 2500 bahtia per naama eli jotain 70 euroa. Retkellä meidät kuljetettiin veneellä järvellä kelluvaan majataloon nimeltä Smiley Raft House, joka oli rivistö ponttonien päälle rakennettuja bungaloweja ja niiden keskellä oleva ravintola ja hengailualue. Perille päästyämme meillä oli aikaa uida, kajakoida ja lojua riippumatoissa. Paikka oli ihan tosi upea, vesi oli kirkasta ja älyttömän lämmintä ja paikkaa ympäröi karstivuori- ja viidakkomaisemat. Järvi oli tekojärvi, joka oli syntynyt vesivoimalan rakentamisen johdosta ja paikoitellen vedestä tököttikin jonkun ison puun keloutunut latvusto. 

Illalla ja aamulla käytiin ohjatusti veneellä ajelemassa rantoja pitkin katsomassa apinoita, joita pomppi puissa. Apinoita oli aika vaikeaa nähdä, mutta nähtiinpä vilauksia kuitenkin. Hyvä kun saavat olla kaukana ihmisistä omissa oloissaan. Toisena reissupäivänä tehtiin muutaman tunnin ”vaellus” metsässä. Käytiin myös luolassa, jossa oli paljon lepakoita ja tosi paljon lepakon kakkaa. Koska oli sadekausi, polku oli aikamoista mutaliejua ja iilimatoja sai olla jatkuvasti nyppimässä nilkoista irti. Kokonaisuudessaan koko Khao Sokin reissu oli tosi hieno ja meijän matkaseurueeseen sattui ihan mukavia nuoria ihmisiä, joiden kanssa oli kiva vähän hengailla ja pelailla korttia illalla.

Meijän asumus

Tuolla niitä apinoita pomppi!

Sitten pieni ladyboy-pohdinta. Thaimaa on kuuluisa ”ladyboyistaan”, mutta myö ei olla (vielä) perehdytty aiheeseen niin hyvin, että tiedettäisiin, onko tuollainen nimitys nykyisin enää sovelias, vai pitäisikö käyttää ihan transnainen-termiä. No, joka tapauksessa transnaisia on ollut Thaimaassa ja jo Laosissa tosi paljon. He ovat siis ihan tavallisia ihmisiä tavallisissa ammateissa, eikä ainoastaan jotakin show-bisneksen ammattilaisia tai seuralaisia, joita pällistellään baarien terasseilla. Aika paljon kyllä ollaan kuultu turistien ja matkaoppaiden vitsailevan aiheesta vähän tylsään sävyyn. Pitää myöhemmin, kun on enemmän aikaa, perehtyä aiheeseen tarkemmin, esim. että miksi just Thaimaassa on tällainen asia niin yleinen ja mistä siinä on kyse, tai miksi Thaimaassa puhutaan ladyboysta, kun muualla maailmassa puhutaan transnaisista.

Bangkokin Lumpini-parkissa nähtiin tällainen parivaljakko: kilppari ja varaani.

Kuukausi Thaimaassa meni kyllä nopeasti. Meijän ennakko-oletus Thaimaata kohtaan oli, että se olisi ehkä turistisempi maa kuin muut maat meidän matkareitillä. Meidän matkakohteet Thaimaassa olivat kuitenkin tosi hyviä, ei ehkä niitä kaikkein perinteisimpiä rantalomakohteita, joihin Suomestakin matkataan. Tai ei tiedetä millainen paikka esim. Phuket on, mutta Thaimaa vakuutti kyllä kaikin puolin. Asiat tuntuivat sujuvan Thaimaassa helpommin ja säätöä oli ehkä vähemmän, koska turismi on pidemmälle kehittynyttä kuin aiemmissa maissa. Lisäksi ilahduttavaa oli se kuinka paljon siistimpää Thaimaassa oli muihin maihin, etenkin Kambodzaan ja Vietnamiin verrattuna ja yleisesti ihmiset tuntuivat olevan vähän enemmän ympäristötietoisia, eikä muovipusseja yms. turhaa roskaa tyrkytetty niin paljoa kuin muualla. Oltiin ehkä vähän yllättyneitä siitä, miten samanlaista kaikissa meijän käymissä Kaakkois-Aasian maissa on ollut. Toki erojakin on kaikkien maiden välillä, mutta peruselämä vaikuttaa aika samanlaiselta. Ollaan lukemattomia kertoja matkan aikana hetkellisesti unohdettu, missä maassa ollaan (”Siis eikö enää ollakaan Kambodzassa?”).

Vikan päivän temppeliannos

Khao Sokista matkattiin Bangkokiin 13.11. lentäen (lento lähti Surat Thanista), koska meille oltiin kerrottu, että tulvien vuoksi bussi- ja junamatkojen toteutuminen voi olla epävarmaa. Bangkokissa vietettiin pari päivää vielä viimeisiä nähtävyyksiä katsellen ja parhaita ruokia syöden. 15.11. lähti meidän lento kohti Australiaa ja reissun Aasian osuus päättyi. 

Bangkokin taksissa oli kielletty pöräyttely ja ilmeisesti yksisarviset.

T: P ja V

Bangkok ja Koh Tao

Ayutthayasta matkustettiin junalla vajaa kaksi tuntia Bangkokiin. Junamatka maksoi 15 bahtia per naama, eli n. 40 senttiä. Ei paha. Oli aika jännää yhtäkkiä tupsahtaa niin moderniin ja valtavaan kaupunkiin kuin Bangkok. Ekana iltana meistä tuntui, että ollaan Blade Runner –leffassa, kun oli jotenkin niin scifiä. :D Ollaan totuttu siihen, että on alkeellista ja köyhää, mutta tuolla sitä tepasteltiin pilvenpiirtäjien ja valtavien länsimaisten ostoskeskusten välissä. Onneksi tuo huippumoderni alue oli vain pieni osa kaupunkia, ja sen ulkopuolella oli aika aasialaista eli tuttua, turvallista ja likaista.

Ekana Bangkokin iltana käytiin leffassa, koska oltiin podettu edellisessä kaupungissa pientä reissuväsymystä ja kaivattiin jotain länsimaista ja rentouttavaa todellisuuspakoa. Leffassa oli tietysti törkeän kylmä, varmaan 15 astetta, mutta oltiin osattu varautua pitkähihaisilla. Useampikin paikallinen oli kietoutunut vilttiin. Voisi tietysti miettiä, että riittäiskö vaikka vähän pienempikin teho ilmastoinnissa?

Toimiva ja kätevä julkinen liikenne on aika harvinainen asia Kaakkois-Aasian kaupungeissa. Yleensä on vaan turvauduttava tuktukeihin tai sekaviin linjatakseihin, joten Bangkokin skytrain- ja metrolinjat tuntuivat ihan luksukselta. Bangkokissa majoituimme Saphan Taksin –skytrainpysäkin lähellä, mikä oli meille tosi kätevä sijainti julkisen liikenteen kannalta. Skytrainilla pääsi yhteen suuntaan ja jokea pitkin pääsi laivalla toiseen suuntaan. Bangkokissa saikin viettää aika paljon aikaa julkisissa, koska kaupunki oli niin suuri. Muutenkin oltiin tosi tyytyväisiä majapaikan sijaintiin, sillä alueella oli ihan normaalia paikallista elämää ja paljon paikallisia ruokapaikkoja, ja turisteina saatiin astella kaduilla ihan rauhassa. Vertailun vuoksi on sanottava, että yhtenä päivänä kävimme pyörähtämässä Bangkokin kuuluisalla backpackeralueella Khao San Roadilla ja oltiin tosi tyytyväisiä, ettei oltu sieltä suunnalta varattu majoitusta. Khao San on alue, jonne noin parikymppiset reissaajat ympäri maailmaa saapuvat bailaamaan ensimmäisenä Kaakkois-Aasiaan saavuttuaan. Alueelle ei kulkenut julkista liikennettä, joten saatiin nähdä tosi paljon vaivaa, että sinne edes päästiin. Tuntui vähän hassulta, että miksi joku majoittuu alueelle, josta on vaikea päästä pois, mutta onhan meitä moneen junaan. Päiväsaikaan alue vaikutti ihan ookoolta, eikä mitenkään hirveältä, mutta iltaisin meno on kuulemma kova. 

Bangkokissa oli kyllä törkeän kuuma ja kostea ilma. Varmaan meijän eniten käyttämä lause oli: ”Huhhuh, onpas kuuma.” Olikin ihana silloin tällöin käydä viilentymässä luksusostoskeskuksissa. Oikeastaan ei voi sanoa viilentyä, vaan jäätyä, koska ilmastoiduissa ostoskeskuksissa on ihan helkkarin kylmä. Kaupungin keskellä oli myös Lumpini-park, jossa oli rauhallista ja viihtyisää ja viileää verrattuna asfalttiviidakkoon. Siellä oli jostain syystä paljon villinä eläviä varaaneja. Pisimmät oli ehkä parimetrisiä. Puistossa nähtiin myös tähänastisista puistoaerobictuokioista suurin, ihmisiä oli ihan hulluna, varmaan useampi sata ihmistä liikkumassa synkronoidusti disemusan tahtiin. 

Lumpini-park

Yksi Bangkokin kohokohdista meille oli Sam Smithin keikka. Oltiin noin kuukausi takaperin ostettu liput. Katseltiin, että sattuisko Bangkokissa olemaan ketään mieleisiä esiintyjiä samaan aikaan kun ollaan siellä ja yllättäen Sam Smithin keikalle löytyikin tuolloin vielä lippuja! Keikkapaikka oli Impact Arena, noin parinkymmenen kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Paikalle ei kulkenut mitään järkevää julkista kulkuvälinettä (skytrainia tai metroa) ja monien Tripadvisor-kokemusten mukaan sinne pääseminen ja keikalta poistuminen voi olla aikamoista kaaosta takseja etsiessä. Onneksi perehdyttyämme asioihin löysimme kuitenkin areenan oman minivan-kuljetuksen, jolla paikalle pääsikin aika vaivatta ja poislähtökin sujui pientä sekoilua lukuun ottamatta hyvin. Keikka itsessään oli ihan mahtava! Sam lauloi (totta kai!) upeasti ja erityisesti mieleen jäi myös huippuhyvät taustalaulajat, joilla oli myös omia soolo-osuuksia ja timanttiset harmoniat! Pakko mainita tämmönen pieni thai-erikoisuus näissä kulttuuririennoissa joissa ollaan nyt käyty, eli siis leffa ja keikka. Thait on tosi isänmaallista porukkaa ja kuninkaallinen perhe on jotakuinkin pyhä asia tässä maassa. Niinpä ennen leffaa ja konserttia salissa soitettiin Thaimaan kansallislaulu, jota kuunneltiin seisten hartain mielin katsellen samalla screeniltä eeppistä diaesitystä kuninkaan elämänvaiheista.

Ville ja tutkimusmatkailijahattu China Townissa

Hautovasta kuumuudesta huolimatta jaksettiin nähtävyyksiäkin käydä kattelemassa, kuninkaallista palatsia ja sitä sun tätä temppeliä. Temppelit oli taas tosi tosi hienoja, mut tässä vaiheessa alkaa olla vähän jo yliannostus niistä, kun joka paikassa on aina joku maailman suurin buddha jossakin tietyssä asennossa ja milloin mikäkin buddhan ihokarva on säilöttynä jonkun stupan (eli kullatun tötterön) sisään. Lisäksi noissa Bangkokin nähtävyyksissä oli ehottomasti eniten turisteja verrattuna mihinkään aikaisempaan paikkaan, jossa tällä reissulla ollaan käyty, joten se myös vähän verotti meidän innostumista. Mut siis hienoa oli. 

Wat Phosta löytyy makaava jättibuddha, tässä hänen varpaansa!

Yks juttu mikä ei ollut hienoa, oli Calypso-kabaree-esitys, jota käytiin kattomassa yhtenä iltana. Ei siitä sen enempää, kuin että ihan tosi väsähtänyttä meininkiä ja oikeestaan vaan rahan hukkaa. Ei siis kannata mennä. Sit taas semmonen paikka, mihin kannattaa mennä, jos on viikonloppuna kaupungissa, on Chatuchakin markkinat. Käytiin lauantaipäivänä kiertelemässä noita valtavia markkinoita. Myö ei siis olla erityisen innokkaita shoppailijoita, mut saatiin silti tuolla vierähtämään nelisen tuntia, eli siis hyvä paikka oli! Markkinoilla oli myös vintagevaatteiden alue, missä oli paljon kiinnostavaa katseltavaa. Ei tosin ostettu juuri mitään, koska ei tarvita mitään, eikä rinkkoihin tee mieli saada lisätäytettä. :D Lisäksi yhtenä päivänä käytiin Punaisen Ristin käärmefarmilla katselemassa semmosta käärme-esittelyä. Oli aika jännittävää nähdä kuningaskobra ja muut tappavan myrkylliset käärmeet niin, että paikan työntekijät vaan niitä pyöritteli joko käsissään tai maassa. Yhtenä iltana käytiin myös vähän bilettämässä. Yhessä baarissa oli karaokea yläkerrassa, mutta siellä ei meijän lisäksi ollut ketään muuta, joten myö vietettiin tunti keskenämme laulaen. Saatiin vaan pistää baarin läppäriltä Youtubesta karaokevideoita pyörimään, eikä ees kukaan baarin työntekijä ollut meitä häiritsemässä. :D Oltiin oikeestaan ihan yllättyneitä siitä kuinka paljon myö tykättiin Bangkokista. Kaupunki oli mielenkiintoinen sekoitus uutta ja vanhaa, aasialaisuutta ja länsimaisuutta (tai ehkä amerikkalaisuutta). Lisäksi hyvää ja halpaa ruokaa sai lähes joka korttelista ja oli myös paljon mm. korealaisia ja japanilaisia ravintoloita. 

Kobra vanhin valkoinen nousee pystyyn huojuen

Pasi Korea Townissa maha täynnä korealaista ruokaa

Neljän Bangkokissa vietetyn päivän jälkeen hypättiin yöjunaan, määränpäänä oli Koh Taon saari. Junassa ei ollutkaan 4-6 sängyn hyttejä, kuten oltiin oletettu, vaan sängyt olivat ihan avonaisessa tilassa, käytävän molemmin puolin, kahdessa kerroksessa. Unta ei juuri saatu, vaikka sänky olikin ihan hyvä. Jokaisessa vaunussa oli oma työntekijä, joka laittoi vuorollaan kaikille lakanat sänkyyn ja pedin valmiiksi, se oli jotenkin sympaattista. :D Yöllä kun raotti jossain vaiheessa omaa verhoaan ja kurkisti käytävän lattialle, niin aika paljon vilisteli torakoita. Nice.

Juna siis meni Chumphoniin saakka ja sieltä bussi kuljetti meijät satamaan ja satamasta lähti lautta kohti Koh Taoa. Lauttamatka kesti paljon pidempään, mitä piti, yli 3h yhteensä. Kesto johtui kai kelistä, joka oli karmea. Aallokko oli isoa ja porukka oksenteli laivassa aika paljon. Meitäkin yrtsitti, mutta onneks selvittiin puhtain paperein ja vaattein.

Koh Tao oli meijän matkareitillä, koska se on yksi maailman halvimmista paikoista suorittaa laitesukelluskurssi. Päädyttiin suorittamaan kolmen päivän SSI Open Water laitesukelluskurssi Koh Tao Diversin kautta. Kurssi maksoi 8500 bahtia (eli alle 250e) ja samalla hinnalla saatiin yöpyä KTD:n neljän hengen bungalow-dormissa neljä yötä. Meijän lisäksi bungalowissa majaili kaksi nuorta suomalaista, jotka oli rauhallisia ja samanhenkisiä, joten ilmainen majoitus oli meille hyvä diili. Oli muuten aika jännää puhua suomea muille ihmisille (muille kuin toisillemme siis) kahden kuukauden tauon jälkeen. Ei siis olla tavattu ketään suomalaista ennen Koh Taoa, hyvin ollaan säästytty. KTD on suomalainen sukelluskoulu ja vanhin sukelluskoulu saarella. Meijän oma kouluttaja oli tosin britti, koska suomalaisia kouluttajia ei ollut meijän haluamalle aloituspäivälle vapaana. Sukeltaminen oli kyllä jännää puuhaa. Snorklaamisesta meillä on kokemusta ja sekin on upeaa, mutta on kyllä aika erilaista olla 18 m syvyydessä kuin pinnalla lillua. Villellä meinasi olla hetkittäin ongelmia hermojen ja ahdistuksen kanssa. Pinnan alle meneminen ja siellä oleminen tuntui hetkittäin aika kauhealta, kun tiesi, ettei sieltä voi tulla äkkiä pois, vaikka miten haluaisi. Kaikkia vaarojakin sukeltamisessa on. Loukkaantumisia ja vammoja voi tulla, jos esim. nousee liian nopeasti pintaan syvyyksistä. Oltiin hyvissä käsissä ja kouluttaja oli koko ajan ihan vieressä, joten mitään oikeaa huolta ei ollut. Kurssin viimeinen sukellus oli kyllä erityisen upea, kauhean paljon koralleja ja kalaparvia ja pieniä rauskuja. Pasi onnistui jopa näkemään merikilpikonnan. Syvimmillään käytiin 18 metrissä, mikä on maksimisyvyys, johon myö saadaan tällä koulutuksella mennä.

Kurssin aikana päivällä tehtiin vedessä harjoituksia ja sukellettiin ja illat luettiin oppimateriaaleja. Kurssin päättymisen jälkeen pidettiin yksi välipäivä sukeltamisesta, mutta seuraavana päivänä haluttiinkin jo osallistua ekalle fun dive reissulle, jossa tehtiin kaksi sukellusta. Fun divellakin on oma dive master koko ajan vierellä, mutta reissulla oletetaan, että perusasiat on hallinnassa. Fun dive meni hyvin ja sen perusteella huomasi, että kyllähän myö jo jotakin osataan ja jäikin polte päästä sukeltamaan lisää jossakin vaiheessa.

Koh Tao oli kyllä vähän outo paikka, tai ei ollut meijän mielestä ihan mikään lempparisaari tähän mennessä, vaikka toki siis kaunista oli. Pisteitä vähensi meidän silmissä se, että saaren pääranta oli ihan täyteen rakennettu ravintoloita, hostelleja ja sukellusliikkeitä, niin että rantakadulla kävellessään ei edes näe merta. Ranta oli tosi kapea sadekaudesta johtuen, ja joinakin päivinä rantaa ei varsinaisesti ollut, vaan se oli veden alla. Saari elää turismista ja suurin osa ihmisistä on vain turisteja. Sukeltaminen on Koh Taolla se "the juttu" ja lähes kaikki saarella liittyy siihen ja kaikki vaan puhuu siitä. Saari on upea paikka suorittaa sukelluskurssi, mutta jos tänne ei olis tullut sukeltamaan, olisi varmaan ollut vähän ulkopuolinen olo. Saarella oli kaikki aika kallista, kaikki paikalliset ruuatkin ja vesipullot oli tosi kalliita. Loppua kohden kuitenkin alettiin lämmetä saaren rennolle meiningille, plus ehdittiin sukelluskurssin päättymisen jälkeen vähän nähdä saaresta muutakin kuin pääranta. Koh Taolla vietettiin viisi kokonaista päivää ja kuusi yötä.

Koh Taon edustalla oleva Nang Yuan -saari ja koralliriuttaa

Yäk, näin rumaa!

Joidenkin thairuokien chilisyys on tuottanut hetkittäin meille ongelmia. Kumpikin tykätään sopivasti polttavasta ruuasta, mutta kummankaan maha ei chilistä oikein tykkää. Kun syö chilistä ruokaa, niin poltteen tuntee toistamiseen, kun ruoka tulee luonnollista tietä ulos. Eli siis pyllystä. Chilipolte pyllyssä on aika epämiellyttävää. On vaikeaa tietää, onko ruoka miten tulista. Paikallisissa ruokaloissa yleisesti ottaen tulisuus on jo liian kovaa meille. Turistiystävällisissä ravintoloissa voi monesti sanoa, että ei tulista, kiitos, mutta joskus tämä pyyntö ei toimi lainkaan.

Terveisin Baby Spice ja Sporty Spice (inspiraation lähteenä Spaissareiden comeback)

I said Wat Wat, in my Baht

Ollaan nyt blogin kirjoitushetkellä oltu Thaimaassa jo kaksi viikkoa. Aika on vierähtänyt tosi nopeasti, koska tekemistä ja näkemistä on ollut niin paljon. Tästä syystä blogikin päivittyy vähän jälkijunassa. Keskiviikkona 17.10. matkustimme Laosin puolelta Pohjois-Thaimaahan Chiang Maihin pikkubussilla. Jostain syystä tällä reissulla on sattunut jo monta kertaa niin, että matkatoimiston tyypeillä on väärää tietoa bussien aikatauluista. Onneksi kuitenkin niin päin, että meijät on viety asemalle aina aikaisemmin kuin bussin oikea lähtöaika. Tälläkin kertaa meidät vietiin rajalle jo 1,5 tuntia aikaisemmin, koska matkatoimiston tyypit luuli bussin lähtevän silloin. Rajan ylitys sujui ongelmitta. Rajalta meidän piti saada leima, jonka mukaan saadaan olla kaksi viikkoa Thaimaassa, mutta virkailija antoikin meille kuukauden leimat, joten eipä tarvii hakea maksullista lisäaikaa myöhemmin! Sääntöjen mukaan siis lentämällä saapuvat suomalaiset saisivat olla kuukauden maassa ja maateitse saapuvat kaksi viikkoa. Matka Chiang Maihin meni melko nopeasti (ehkä 6h), kiitos hyväkuntoisten teiden ja hullun kaaharikuskin. 

Myö ei olla koskaan aikaisemmin käyty Thaimaassa, joten Chiang Mai oli meille ensikosketus tähän maahan. Vaikka CM on Thaimaan toiseksi suurin kaupunki, oli se kuitenkin yllättävän rauhallinen paikka ja kävellen liikkuminen paikasta toiseen kaupungin vanhassa keskustassa oli helppoa. Myö tykättiin Chiang Maista tosi paljon ja muutenkin oltiin innoissamme Thaimaasta ja erityisesti ruuasta. Matkan aikana ollaan yritetty syödä aina mahdollisimman paikallisesti maistellen kyseisen maan ja kaupungin ruokia (hampurilaisiin ollaan sorruttu vain kerran, kun riisikiintiö tuli tilapäisesti täyteen). Thairuokaa on ollut paljon tarjolla etenkin Kambodzassa ja Laosissa ja tähän asti ollaan niitä koitettu vastustaa, joten nyt oli ihanaa päästä käsiksi curryihin, pad thaihin yms thai-klassikoihin! Lisäksi jo muutaman ekan päivän aikana jaksoimme ahtaa itseemme huomattavan määrän sticky rice with mango -herkkua. Aamupalan löytäminen ekana aamuna oli vaikeaa, koska jostain syystä paikallisia soppakeittiöitä ei näkynyt missään. Vietnamissa ja Kambodzassa aamupalan myyjiä oli ihan joka paikassa, mutta Laosissa ja Thaimaassa on ollut selkeästi vähemmän. Paikallista aamupalaa löydettiin Chiang Maista vasta torilta.

Chiang Mai on kuuluisa, yllätys yllätys, temppeleistään eli wateista, joita on etenkin vanhan kaupungin alueella lähes joka kadunkulmassa. Viihdyttiin Chiang Maissa yhteensä 4 päivää ja tykättiin kaupungista paljon. Sopivasti oli löydettävissä turistisia mukavuuksia ja paikallista elämää. Lisäksi on mainittava meidän majapaikka Awana House, joka oli ihan tosi mukava pikkuhotelli. Tätä paikkaa kannattaa harkita, mikäli on Chiang Maihin tulossa.

Yhtenä päivänä lähdimme tekemään zipliningia eli vaijeriliukumista. Tää on ilmeisen suosittu tekeminen kaupungissa, koska palveluntarjoajia oli runsaasti. Valitsimme Jungle Flight -nimisen yrityksen, koska se vaikutti parhaalta hinta-laatusuhteensa puolesta, emmekä joutuneet pettymään. Päivä alkoi reilun tunnin pikkubussimatkalla viidakon peittämään vuoristoon. Vaijerit kulkivat puusta puuhun korkealla latvustossa huikean hienoissa maisemissa. Meidän valitsemassa retkipaketissa oli noin 40 eripituista liukua, joten tekemistä riitti. Pisin oli kilometrin mittainen liuku ilmojen halki ja se oli ehkä siistein kokemus ikinä! Vauhtia liu’uissa myös riitti ja muutamalla radalla täytyikin itse jarruttaa, jotta ei olis tömähtänyt pääteasemalle liian kovaa. Meidän kanssa radalla kulki jatkuvasti oppaat, jotka vastasivat turvallisuudesta, eikä sen puoleen mitään pelättävää ollut, vaikka välillä vilkaisu alaspäin saikin polvet vähän tutisemaan. Itse toiminta kesti yhteensä reilu pari tuntia, mutta adrenaliinimäärä, joka sinä aikana erittyi oli kyl melkoinen, ja loppupäivä kuluikin aika vetelissä merkeissä tästä toipuen. :D Päivä oli ehdottomasti rahan arvoinen.

  

Ollaan nyt syöty pelkästään muiden laittamaa ruokaa parin kuukauden ajan, joten ajateltiin että olisi kiva päästä itsekin välillä kyökin puolelle ja ilmoittauduttiin eräänä päivänä kokkikurssille. Kokkikurssit on toinen supersuosittu turistiajanviete Chiang Maissa ja niistä tuntuu olevan ihan ylitarjontaa. Zipline-retkellä olleiden parin brittitytön suosituksesta osattiin valita yksi vaihtoehto, joka osoittautui hyväksi. Kurssilla tehtiin yhteensä seitsemän eri annosta, jotka sai valita monista eri vaihtoehdoista. Kaikki ainekset oli tosi hyvin esivalmisteltuja ja pilkkomista piti tehdä ihan minimaalisesti. Olo oli vähän niin kuin TV-kokilla, kun kaikki aineet oli pöydällä järjestyksessä pienissä kulhoissa. Meidän opettaja ”Nancy” piti idioottivarmoilla ohjeillaan huolen, ettei mokailun mahdollisuuksia juuri ollut. Päivä kului siten että annokset tehtiin yksi kerrallaan ja kun annos tuli valmiiksi, Nancy antoi komennon ”eating time!”, jolloin mentiin pöydän ääreen. Syömisen jälkeen oli taas ”working time”, jolloin siirryttiin takaisin keittiöön tekemään lisää ruokaa. Kuudennen ”eating timen” kohdalla alkoi olla jo melko täysi olo ja onneksi seitsemättä annosta ei enää tarvinnut syödä paikan päällä, vaan sen sai kotiin mukaan illalliseksi. Ruuat kurssilla oli tosi hyviä ja esimerkiksi tom yam –keitto oli ehkä parasta mitä ollaan syöty. Nancy oli  tosi hauska tyyppi ja hänellä oli just sopivan tyhmän hauskat vitsit. Esim. aina kun pilkottiin chiliä, ni hää käski että ”now put the chili in your mouth and touch your eyes” (suomeksi siis: laita chilit suuhun ja sörki silmiäsi). :D

Pääkokki Nancy

Apukokit

Chiang Main jälkeen meillä oli ohjelmassa muutaman päivän ajan bussissa istumista ja rauniotemppeleitä, kun suuntasimme etelää kohden ensin Sukhothaihin ja sen jälkeen Ayutthayaan. Matka Sukhothaihin kesti meijän muistikuvien mukaan noin kuusi tuntia bussilla. Ollaan totuttu Kaakkois-Aasiassa siihen, että bussimatkoilla tehdään aina vähintään yksi pysähdys ruokailua ja vessailua varten. Oletettiin että myös tällä matkalla pysähdyttäisiin syömään, eikä juuri varattu eväitä bussiin. No tällä kertaa mitään pysähdystä ei kuulunutkaan. Ainoastaan yhdellä bussiasemalla ehittiin käydä nopeasti vessassa. Jatkossa siis varataan aina hätävaraeväät mukaan.

Sukhothain temppeleitä

Sukhothain valtava Buddha-patsas

Sukhothaihin matkattiin, koska se on mukavasti Chiang Main ja Bangkokin välisen matkan noin puolivälissä, ja sieltä löytyy komeita rauniotemppeleitä. Vietettiin yksi kokonainen päivä temppeleitä ihastellen polkupyörän selässä. Sää oli onneksi osittain pilvinen ja sateinenkin, aurinkoisella kelillä kiertely olisikin ollut aika tuskaisaa. Oltiin siis vain kaksi yötä ja yksi kokonainen päivä Sukhothaissa ja se riitti meille, koska yhdessä päivässä temppeleistä pystyy näkemään suuren osan. Sukhothaissa oli mukava night market (kuten ehkä jokaisessa kaupungissa tähän mennessä :D ), jossa maistettiin ekaa kertaa heinäsirkkoja ja toukkia. Heinäsirkat oli ihan hyviä ja rakenne mukavan rouskuva. Toukat oli ehkä turhan jauhoisia.

Sukhothaista jatkettiin Ayutthaya-nimiseen kaupunkiin, jossa myöskin on rauniotemppeleitä. Koska tällä reissulla ei Kambodzassa nähty Angkorin temppeleitä, oli meillä temppelinälkä, joka tuli tyydytettyä Sukhothai+Ayutthaya-yhdistelmällä. Bussimatka kesti Sukhothaista Ayutthayaan noin 4 tuntia ja oli paras ja helpoin bussimatka tähänastisella matkalla. Tie oli suora ja hyvässä kunnossa. Ville pystyi tästä syystä jopa lukemaan kirjaa koko matkan. Bussi oli hyvässä kunnossa ja matkaevääksi meille jaettiin Oreo-tyyliset keksipaketit ja vesipullot. Lisäksi pysähdyttiin lounastauolle, ja bussilipun hintaan kuului ruoka (riisi + 1 lisuke).

Ayutthayan tötteröitä

Lisää tötteröitä

Ayutthayassa keli oli aurinkoinen ja temppelialue sen mukaisesti tulinen pätsi, joten ilmastoituja lepotaukoja oli pakko pitää tiuhaan. Yhdellä temppelikompleksilla oli monia paikallisia seurueita perinteisissä juhla-asuissa ottamassa valokuvia itsestään. Asuja sai vuokrata kadun toiselta puolelta. Myökin saatiin ottaa kuva yhdestä seurueesta. Joku paikallinen täti myös riemuissaan otti valokuvan Pasin kanssa (Nähdessään Pasin täti tietenkin huudahti: ”Farang!”).

Näistä kahdesta temppelikaupungista meijän suosikki oli ehkä Sukhothai, koska tunnelma oli rauhallisempi ja luonnonläheisempi. Ayutthayassa oli enemmän stupia eli ”tötteröitä” ja Sukhothaissa oli enemmän buddhapatsaita. Kumpikin paikka oli kuitenkin upea. Ayutthayassakin oltiin kaksi yötä ja yksi kokonainen temppelipäivä ja tämä aika oli visiittiin riittävä. Täytyy mainita täältäkin, että yövyttiin hassussa Tamarind-guesthousessa, missä huoneet oli keskenään erilaisia ja hauskan persoonallisia, saatiin siis kurkata useampaa huonetta.

Viltsu opettelee kuvattavana olemista Tamarindin huoneessa.

Ayutthayassa huomattiin viimeistään, että reissuväsymystä oli ilmoilla. Pinna oli vähän kireällä kaikista pienistäkin vastoinkäymisistä ja kuumuus tuntui ihan todella kovalta vastukselta. Ollaan tässä jo jonkin aikaa menty aika kovalla sykkeellä kohti uusia paikkoja, mikä luonnollisestikin uuvuttaa. Pitää muistaa jatkossa siis rentoilla useammin. Vasemmanpuoleinen liikenne ja suuri autojen määrä myös rasittaa, kun ei vielä ole ihan tottunut siihen, että ei tiedä, mistä suunnasta autot ajavat. Autot ei myöskään väistä jalankulkijoita ja tienylitys tuntuu tosi vaikealta. Esimerkiksi Vietnamissa liikenne vaikuttaa tosi kaoottiselta, koska tiet ovat täynnä moottoripyöriä, mutta siitä huolimatta kadun ylitys ei ole kovin vaikeaa, koska moottoripyörät väistelevät jalankulkijoita aika näppärästi.

T: Tutkimusmatkailijat

Näin suojaudutaan auringolta ja pölyltä.

Oon onnelliiinen vaeltaja

Luang Prabangin jälkeen myö matkattiin Laosissa ihan pohjoiseen lähelle Kiinan ja Myanmarin rajaa olevaan Luang Namthan kaupunkiin. Bussimatka kesti taas semmoset kivat 8 tuntia ja matkasta suurin osa kulki vuoristossa tosi mutkaisia teitä. Ymmärrettävästi yksi jos toinenkin matkaseuralainen alkoi voida pahoin, mut myö urheasti pidettiin vatsahapot sisällämme! Ollaan ajateltu, että ehkä täälläpäin maailmaa ihmiset eivät totu autossa tai bussissa matkustamiseen pienestä pitäen, ja siksi matkustelu yrtsittää paikallisia aina niin kovasti.

Melko kiikkerä kotitekoinen riippusilta vaellukselta

Koska Laos on niin vuoristoinen ja harvaan asuttu maa, löytyy sieltä rutkasti koskematonta metsää ja muuta pöpelikköä. Tästä syystä vaeltaminen, melominen ja muu eräily onkin tosi suosittua toimintaa turistien keskuudessa. Luang Namthasta teimme vaellusretken kaupunkia ympäröivään Nam Han kansallispuistoon. Yksinään sysiviidakkoon ei ole mitään asiaa lähteä, vaan sinne päästäkseen täytyy varata jonkin sortin retki. Tarjolla oli monenlaisia retkivaihtoehtoja, joista myö valittiin Green Discoveryn kolmen päivän ja kahden yön mittainen vaellus. Retkitoimistoissa oli aika hiljaista, koska edelleen on turismin kannalta off-season, joten retkellä oli vain opas ja myö. Ensimmäinen yö vietettiin viidakkomökissä ja toinen yö eräässä etnisessä vähemmistökylässä, joita kansallispuiston alueella on paljon.

Alkumatkasta käveltiin riisipellon reunaa.

Vaellukselle lähdettiin eräästä maalaiskylästä, josta meidän mukaan lähti ensimmäisen vuorokauden ajaksi kaksi kyläläistä ”paikallisopasta”. Toinen opas oli noin viisikymppinen kunnon hard ass muija ja toinen oli 12-vuotias tyttö. Tyttö lähti mukaan, koska oli viikonloppu eikä ollut koulua eikä ilmeisesti ketään aikuista ollut saatavilla? Käveltiin ehkä nelisen tuntia viidakossa ekana päivänä, kunnes päästiin kyläläisten rakentamalle mökille keskelle metsää. Mökissä oli keittiöhuone ja makuukammari, jossa nukuttiin lattialla retkipatjojen päällä ja hyttysverkon alla. Laosissa syötiin muuten malarianestolääkitystä, koska joidenkin lähteiden mukaan malariaa esiintyy ympäri Laosia. Öisiä eläinvieraita ei ötököiden lisäksi mökissä näkynyt. Meillä oli vaelluskengät jalassa, ja ne on todettu hyödyllisiksi jo aiemmilla kävelyretkillä tän meidän reissun aikana. Meidän oppaalla sekä kyläläisnaisella ja -tytöllä oli sen sijaan jalassa muoviset varvassandaalit. Mahtoi olla hauskaa kävellä haastavia viidakkopolkuja. :D Ekana iltana käytiin nukkumaan jo klo 19, koska pimeässä viidakossa ei ollut juurikaan viihdykkeitä. Meijän oma opas meni petiin jo aiemmin, koska hän oli ollut juhlimassa edellisenä iltana/yönä ja oli kuulemma väsynyt, ja myö jäätiin nuotiolle istumaan kyläläisten kanssa. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, joten tuijoteltiin nuotion yli vain toisiamme ja ihmeteltiin yhdessä lepakoita ja ötököitä ja tähtitaivasta. =) 

Viidakkomökin keittiönurkkaus ja kyläläisnainen

Toisen päivän aamuna kyläläiset lähtivät takaisin omaan kyläänsä ja myö jatkettiin oppaan kanssa reittiä eteenpäin. Pääosin polku kulki tiheän viidakon sisällä, mutta toisinaan saatiin nauttia myös kauniista vuoristomaisemista. Käveltiin toisena päivänä noin kuutisen tuntia kylään, jossa yövyttiin. Kylän laidalla oli mökki, jossa nukuttiin. Kylä oli todella alkeellinen. Jotakin kertoo se, että kylässä oli vain kaksi yhteistä juoksevan veden pistettä, joissa kyläläiset käyvät peseytymässä ja hakemassa vettä. Autotie oli rakennettu kylään kuulemma vasta aivan viime vuosina. Tie helpottaa kummasti kaupunkiin pääsemistä. Ennen tien rakentamista kyläläiset joutuivat kävelemään viidakossa kolme tuntia tien varteen, jossa piti odottaa kyytiä kaupunkiin. Jos siis kyläläinen sairastui eikä pystynyt kävelemään polkuja pitkin tien varteen, oli ainoa apu kylän shamaani. (Suuri osa laosilaisista on uskonnoltaan animisteja, myös nämä kyläläiset.) Kyläläiset viljelee riisiä lähinnä vain omiin tarpeisiinsa, lisäksi kotieläimiä oli paljon. Kylässä myö käveltiin ympäriinsä ja koitettiin lähinnä olla mahdollisimman huomaamattomia. :D Onneksi ihmiset olivat tottuneita vieraileviin turisteihin ja suurin piirtein jokainen ihminen, joka meidät näki, huudahti ”falang”, mikä tarkoittaa länsimaalaista ihmistä laon kielellä. Alastomat lapset huuteli toisilleen, että kattokaa, tuolla menee falangit ja vanhemmat sanoi lapsilleen, että olkaapas nyt kunnolla, koska tuolla menee falangeja. Kylän mummot vaan hymyili falangeille.

I´m the only falang in the village!

Laosissa ja erityisesti tuolla Luang Namthan alueella on paljon tämmöstä ekoturismia, jossa matkanjärjestäjät toimivat yhteistyössä alueen kylien kanssa siten, että retkien tuotoista noin neljäsosa menee suoraan kyläyhteisöille. Lisäksi eri retkien välillä vaihdellaan vierailukohteena olevaa kylää, siten että tulot jakautuvat tasaisemmin alueelle ja toisaalta mikään kylä ei rasitu liikaa turisteista. Retken aikana ei nähty siis ketään muita turisteja. Kenties just tästä syystä vierailu oli tosi autenttinen kokemus. Kyläläisille meidän turistien vierailu ei ollut mikään erityinen tapahtuma, eikä meille järjestetty mitään showta, jolla olisi yritetty kerjätä rahaa, vaan ihmiset vain elivät aivan normaalisti omaa elämäänsä. Esimerkiksi Thaimaassa turismi näissä ”hilltribe”-kylissä on karannut aikalailla käsistä ja joihinkin kyliin tullaan bussilasteittain kuin eläintarhaan konsanaan, ilman mitään takeita että matkan järjestäjiltä tippuu kyläläisille ropoakaan. Laosissa homma on siis osattu järjestää huomattavasti paremmin, luultavasti siitä syystä että väestöstä niin iso osa kuuluu vähemmistöihin ja eri heimoihin kuuluvia ihmisiä on kaikkialla töissä, myös matkatoimistoissa.

Ylämäki nro 118

Mitäpäs syötiin vaellusretkellä? Lähinnä sticky ricea ja lisukekasviksia tai lihaa - sormin. Laosissa sormiruokailu on arkipäivää, mut hygieniafriikkeinä turisteina ollaan tähän asti pitäydytty turvallisesti ruokailuvälineissä ja desinfioiduissa käsissä. Voitte siis kuvitella, että ensimmäinen sormiruokailukokemuksemme viidakossa pesemättömin käsin oli meille aika jännä! But a man’s gotta do what a man’s gotta do, joten eipä siinä ollut vaihtoehtoja kuin loikata ronskisti epämukavuusalueelle ja työntää sormet suuhun. Ensimmäisen kerran jälkeen ei se nyt niin hirveetä ollutkaan, oikeestaan aika kätevää. Ruuat valmisti opas ja/tai kyläläiset riippuen päivästä. Ennen retkeä myö ei oikein tiedetty, mitä mieltä ollaan sticky ricestä pääruuan lisukkeina, mutta kolmen päivän aikana rakastuttiin kyseiseen pöperöön. Sticky rice eli tahmariisi syödään siis siten, että pyöritellään riisistä pallo sormissa ja sitten dipataan riisipalloa kastikkeeseen tai keittoon tai otetaan lihapala tai kasvis riisipallon kaveriksi ja työnnetään suuhun. Ateriointi tapahtui siis aina niin, että ensin levitettiin maahan isoja kasvinlehtiä alustaksi ja niiden päälle kumottiin ruokalajit repusta. Jokaisella oli oma riisikeko ja sitten sormin hyökättiin ”pöydän” keskellä olevien ruokalajien kimppuun riisipalloa apuna käyttäen. Kuulostaa ehkä erikoiselta, mutta alkoi tuntua harjoituksen myötä järkevältä.

Etualalla meijän bambumaja kylässä

Retkellä peseydyttiin majapaikkojen läheisyydessä olevissa purossa ja joessa.

Sadekausi toi omia haasteitaan reitille, koska ajoittain polku oli mutainen ja liukas. Pieniä iilimatoja oli myös paljon, ja niitä sai olla irrottelemassa pohkeista vähän väliä. Vaellus oli kokonaisuutena tosi hieno kokemus, mutta fyysisesti kyllä aika rankka reissu. Polku oli suurimman osan ajasta tosi vaikeakulkuista, koska jatkuvasti kuljettiin jyrkkiä rinteitä ylös ja alas ja lisäksi polulle oli kaatunut tosi paljon bambuja (koska ne olivat kuulemma kukkineet tänä vuonna ja ne ”lakastuvat” kukinnan jälkeen), joiden yli tai ali piti olla koko ajan ryömimässä rinkan kanssa. Opas kuitenkin kehui meijän kuntoa, koska jokaisesta päivämatkasta selvittiin kuulemma noin tunnin verran nopeammin kuin yleensä, joten hyvä myö! Vaellukselta palaamisen jälkeen kuurattiin juoksevan veden alla itsemme oikein kunnolla ja oltiin onnellisia, kun päästiin modernien mukavuuksien pariin. Täysin ansaitusti palkitsimme itsemme tuttuun tapaan ranskalaisilla leivonnaisilla, joita ONNEKSI sai meijän hotellin ravintolasta. :D 

Seuraavana päivänä ajettiin bussilla kohti länttä Huay Xaihin, jossa oltiin yksi yö. HX on pieni Laosin ja Thaimaan rajalla sijaitseva rajanylityskaupunki, jossa ei ole paljoa nähtävää, lähinnä hyvä mahdollisuus nähdä paikallista elämää. Aika moni turisti käväisee kaupungissa myös siksi, että sieltä voi lähteä parin yön Gibbon Experience –vaijeriliuku/puumajaelämysretkelle, mutta myö ei nyt siihen lähdetty, kun oltiin just palattu vaellukselta. Meille parasta Huay Xaissa oli saunominen. Käytiin herbal (eli yrtti-) saunassa, Laosissakin on siis omanlainen saunakulttuurinsa. Istuttiin lämpimässä pikkuruisessa huoneessa, jossa oli yrttihöyryä ja välillä käytiin ”viilentymässä” ulkona ja juotiin yrttiteetä. Varsin rentouttava kokemus!

Näin syödään sticky ricea vähän sivistyneemmissä olosuhteissa.

Laosilainen kahvikulttuuri ei reilun kahden viikon visiitillä tehnyt meihin vaikutusta, vaan kahvi on ollut meistä suorastaan pahaa. Jouduttiin hetkittäin turvautumaan länsimaisiin espressoihin tai americanoihin. Perinteiseen Laos-kahviin laitetaan jään lisäksi vahvaa kahvia, joka on maultaan ihan erilaista kuin Vietnamissa tai Kambodzassa, paaaljon kondensoitua maitoa, maitojauhetta ja tavallista maitoa eli fresh milkiä. Lopputulos on eriskummallisen makuinen, hyvin sokerinen ja monen desilitran kokoinen sekamelska, jossa ei ole jäljellä enää hiventäkään kahvin mausta. Varmaan tähänkin tottuisi, mutta ei kai kaikkeen tarvitse tottua. :D 

Ainekset kahvisötkötykseen

Ja tässä lopputulos!

Huay Xaista siirryttiin seuraavana päivänä 17.10. rajan yli Thaimaahan. Laos oli tosi mukava, kaunis ja rauhallinen maa. Hintataso oli tähänastisista maista kallein, tuk tukit ja ruuat maksoivat enemmän kuin Vietnamissa tai Kambodzassa. Tästä huolimatta edullista oli. Kuskit ajoivat meidän kokemuksen mukaan turvallisemmalla tyylillä kuin aiemmissa maissa. Laosissa oli muuten joka paikassa (ehkä Luang Prabangin keskustaa lukuun ottamatta) ihan todella pölyistä, koska hiekkateitä oli paljon. Autojen ja mopojen ajaessa ohi (etenkin hiekkatiellä) joutui oman terveyden vuoksi peittämään nenää, suuta ja silmiä huivilla tai paidalla. Viltsu-bitchillä vuoti nenä koko Laosin ajan.

 t. Falangit

Norsuja, kankaita ja räjähteitä

Vang Viengistä ajeltiin pohjoista kohti Luang Prabangia lokakuun 8. päivä. Kyydin alku oli aikamoinen show, kuten tapana on ollut. Pikkubussi täytettiin turisteilla, liiankin täyteen ja sitten jalkatilat ja käytävät täytettiin matkatavaroilla. Jotkut matkalaisista joutui istumaan matkatavaroiden päällä keikkuvilla penkeillä koko pitkän ajomatkan ajan. Autossa meinas ihan syttyä sanasotaa kun osa meistä oli aika tuohtuneita tilanteesta, että rahanahneuksissaan täytetään auto ylitäyteen, kun taas toiset oli sitä mieltä, että halvalla kun saa, niin ei voi valittaa. Meijän mielipide oli, että turvallisuus ei saisi kärsiä, vaikka kuinka olisi halpa kyyti. Matkaan lähdettiin tunti aikataulusta jäljessä ja itse ajo kesti tunnin luvattua kauemmin. Kyydin aikana maisemat olivat upeita, vuoristossa ajeltiin kiemuraisia teitä. 

Luang Prabang

Luang Prabangissa meijän majapaikaksi valikoitui Kinnaly Place House, joka oli ihan kelvollinen ja edullinen ja jopa aamupala kuului hintaan. Yleensä ollaan syöty aamupalaksi nuudelikeitot kadulta, tai Pasi on syönyt kaurapuuroaamiaista usein hotellihuoneessa, joten hedelmäsalaatit ja munakkaat oli mukavaa vaihtelua. Oltiin Luang Prabangissa yhteensä neljä yötä. 

Luang Prabangin turistisinta keskustaa

Luang Prabang on Laosin turistisin kolkka. Olikin aika helppoa huomata miksi, oli nimittäin tosi kiva kaupunki. Kaupungin keskusta sijaitsee kolmelta sivulta veden ympäröimänä kahden joen risteyksessä ja se on täynnä vanhoja, pieniä ja söpöjä puutaloja. Turisteille oli paljon kivoja ravintoloita, kahviloita ja baareja ja kauniita matkamuistoja myyviä putiikkeja. Aasialaisen twistin tähän tuovat upeat buddhalaistemppelit, joita on siroteltu miltei joka kortteliin, ja ympäriinsä vaeltelevat oranssikaapuiset munkit.

Laos on väestöltään hyvin monipuolinen maa. Vain 55% kansasta on etnisesti laolaisia ja 45% koko väestöstä kuuluu johonkin etniseen vähemmistöheimoon, joita on laskutavasta riippuen yhteensä 49 tai 160. Monilla näistä ryhmistä on oma kielensä, kulttuuriset erityispiirteensä ja perinteensä, joten vaihtelua siis riittää. Suurin osa vähemmistökansoista elää Pohjois-Laosissa syrjäisissä vuoristokylissä hyvin perinteisissä merkeissä maata viljellen ja metsästäen. Ensimmäisenä päivänä Luang Prabangissa kävimme tutustumassa TAEC (Traditional Arts & Ethnology Center) museoon, jossa kerrottiin tärkeimmistä vähemmistöryhmistä keskittyen erityisesti perinteisiin käsitöihin ja musiikki-instrumentteihin. Jokaisella kansalla on omanlaisensa upea perinneasunsa, jotka toivat etäisesti mieleen saamelaisten kansallispuvut. Museo oli tosi mielenkiintoinen ja voidaan suositella sitä kaikille. 

Perinneasuja TAEC-museossa

Kaupungissa myytiin paljon perinteisiä laolaisia tekstiilejä (esim. pöytäliinoja, huiveja, laukkuja ym.), joita valmistetaan perinteisin menetelmin. Eri etniset vähemmistöt ovat erikoistuneet erilaisiin menetelmiin ja tuotteisiin. Muissa Kaakkois-Aasian maissa on ollut paljon myynnissä kimmeltäviä silkkituotteita, mutta Laosissa on enemmän tällaisia luonnollisen värisiä tuotteita. Myökii ihan meinattiin höperöityä, kun kaikki perinnekankaat ja –tuotteet näytti niin kauniilta. Laadukkaimmissa myymälöissä oli jopa tuotteissa tieto, että tämä tuote on tehty siellä ja siellä vuoristokylässä tämän näköisen naisen kätösissä. Näissä laadukkaimmissa myymälöissä myös kerrottiin, mikä osa tuotosta menee suoraan kyliin ja tekijöille.

Hmong-mummo tekee batiikkia.

Kudottua taidetta

Yhtenä päivänä käytiin Luang Prabangissa päiväretkellä MandaLao-nimisessä elefanttikeskuksessa, joka oli avattu vasta viime vuonna. Keskus oli noin 40 min ajomatkan päässä kaupungista. Kyseessä ei ollut siis norsuratsastuspaikka, vaan suojelukeskus. Paikassa on seitsemän norsua, jotka on pelastettu keskukseen huonoista oloista, pääosin työjuhtina toimimisen jälkeen. Norsuja käytetään Laosissa edelleenkin kotieläiminä ja ne joutuvat tekemään raskasta työtä ja ne kokevat huonoa kohtelua. Lisäksi norsuja käytetään edelleen norsuratsastuksessa turismin saralla, vaikka ihmisten tietoisuus ratsastamisen epäeettisyydestä kasvaakin koko ajan. Opittiin retken aikana älyttömästi norsujen elämästä ja nykytilasta. Varsin harmillisesti aasiannorsujen määrä on tällä hetkellä hyvin vähäinen. Laosissa on jäljellä enää vajaat 1000 norsua, joista noin puolet elää villinä luonnossa ja puolet elää kiinniotettuina. Valitettavasti norsuja edelleenkin kaapataan luonnosta ihmisten tarpeisiin ja norsukanta vain laskee. Mandalaon kaltaiset suojelukeskukset pelastavat norsuja huonoista oloista tarkoituksena kuntouttaa huonokuntoisia eläimiä ja elvyttää uhanalaisen lajin kantaa. Paras tietysti olis norsuille, että ei tartteis olla mitään paikkoja, joissa turistit niitä pääsee pällistelemään, mutta jos jossain niitä haluaa kohdata, niin kannattaa tehdä se tämmösessä paikassa, jossa omalla käynnillään tukee eläinten suojelua. Aihe on vaikea ja herkkä ja tästä voisi kirjoittaa sivutolkulla. On myös vaikeaa arvioida, mikä vierailukohde on oikeasti hyvä ja mikä on vähemmän hyvä. Meidän vierailukohteesta jäi ainakin fiilis, että myö oltiin paikassa oppimassa eikä pitämässä hauskaa tai saamassa hienoja turistikuvia norsujen hyvinvoinnin kustannuksella.

Meitä oli vierailuryhmässä kuusi henkilöä ja päästiin syöttämään neljälle norsulle ensin vähän banaaneja ja sitten lähdettiin niiden kanssa kävelemään metsään ja joelle. Norsut kävelivät vapaana meijän vierellä ja se tuntui hetkittäin aika jännittävältä, koska kyseessä on niin iso eläin. Norsunkärsä on oikeesti myös todella jännä asia. =D Meillä oli mukana retkiopas ja norsujen omat kouluttajat (tai omaohjaajat:) eli mahoutit, jotka katsoivat kukin oman norsunsa perään. Osa mahouteista on tullut kuulemma norsun mukana edellisestä asuinpaikasta keskukseen.

Sattumalta samana päivänä keskukseen saapui joku australialainen norsuguru ryhmänsä kanssa kouluttamaan elefanttien kouluttajia. Guru rupatteli hetkisen verran meijän ryhmän kanssa ja hän kertoi, että kaikista hänen näkemistään elephant sanctuary-paikoista tämä on ihan kärkipäässä. Tässä paikassa norsuja kohdellaan siis mahdollisimman hyvin, ne saavat tarpeeksi lepoa ja ruokaa. Monissa norsuratsastuspaikassa norsuja siis vahingoitetaan fyysisesti, eivätkä ne saa lepoa ja ruokaa riittävästi. Norsu syö suurimman osan päivästä, eikä se ehdi syödä, jos sen pitää olla ratsastushommissa monta tuntia päivässä. Gurumies kertoi meille, että kun ratsastus on viime vuosina muuttunut yhä vain huonomaineisemmaksi aktiviteetiksi turistien silmissä, niin ratsastuspaikat ovat mukautuneet siten, että eivät enää tarjoa ratsastusta, vaan syöttämistä pelkästään. Tästä syystä norsut eivät saa enää tarpeeksi liikuntaa tai sosiaalista kanssakäymistä muiden norsujen kanssa. Norsuille syötetään liikaa sokerisia banaaneja päivässä ja norsuille voi tulla tästä syystä diabetes.

Päivä oli tosi tosi hieno. Sen lisäksi, että oli hienoa nähdä norsuja lähietäisyydeltä ja omassa elementissään metsässä syömässä lehtiä ja heittelemässä mutaa, niin oli hienoa oppia aiheesta paljon uutta. Oli myös ihanaa, miten keskuksen henkilökunta puhui norsuista niin suurella rakkaudella ja arvostavasti. Oli kiva kuulla asiantuntijan suusta, että osattiin valita paras mahdollinen paikka. Opasmieskin oli taas kerran tosi kiva tyyppi. Hän mm. kertoili meille omasta ajastaan munkkina (suurin osa laolaisista pojista on munkkina puolesta vuodesta muutamaan vuoteen), sekä siitä kuinka hänen vatsansa on samanlainen kuin länsimaisten ihmisten: ”If I eat too much chili, my butt will burn. It’s true!” Kiva tietää. :D

Yhtenä päivänä tutustuttiin taas vähän masentavampaan kohteeseen, Laosin UXO-museoon. UXO on lyhenne englannin termistä unexploded ordinance, joka siis suomeksi tarkoittaa räjähtämätöntä pommia tai panosta, joita luonnosta löytyy. Opittiin museossa paljon karmaisevaa sotahistoriaa. Vietnamin sodan aikana myös Laosissa sodittiin kovasti, vaikka siitä ei tuolloin juuri uutisoitukaan (tästä syystä nimitys secret war). Sodan aikana Yhdysvallat pommitti Laosia ja tämä onkin maailman eniten pommitettu valtio. Tästä syystä Laosin maaseudulla on edelleen hyvin paljon sodanaikaisia räjähtämättömiä räjähteitä, jotka aiheuttavat paikallisille tosi isoja ongelmia. Edelleenkin joka päivä Laosissa kuolee tai vammautuu ihminen tällaiseen räjähteeseen, useimmiten lapsi. Arvioiden mukaan nämä räjähteet ovat yksi suurimmista syistä kansan köyhyyteen, koska perheessä sattunut onnettomuus sitoo usein koko perheen köyhyyteen, mikäli esimerkiksi perheen isä tai äiti loukkaantuu. Lisäksi uusia viljelymaita ei uskalleta ottaa käyttöön, koska monet ennen sotaa käytössä olleet maa-alueet ovat tätä nykyä edelleenkin hyvin saastuneita. Melkoisen masentava, mutta mielenkiintoinen ja tärkeä tutustumiskohde oli tuo museo. 

Eräänä iltana kun oltiin iltakävelyllä ja juteltiin keskenämme eräästä talosta ryntää eläkeikäinen ranskalaisherra meidän luokse ja alkaa höpöttää meille suomea! Mies kertoi olevansa töissä paikassa nimeltä Big Brother Mouse, jossa pidettiin nuorille laolaisille vapaamuotoista ”keskustelukerhoa” englanniksi vapaaehtoisten turistien avulla ja hää pyysi meitä tulemaan mukaan. Hän puhui suomea (tai siis lähinnä vaan joitain sanoja) koska hänen edesmennyt vaimonsa oli ollut suomalainen. Mies oli asunut pari vuotta Suomessa, eikä ollut kauheasti tykännyt pimeästä kylmästä maasta. Ajatus vähän erilaisesta illanvietosta kuulosti mielenkiintoiselta, joten lähettiin miehen matkaan. Laosilaisnuoret olivat tosi innokkaita keskustelijoita ja pari tuntia vierähti tosi nopeasti. Kerhon toiminta-ajatus oli kyllä suorastaan nerokas, hyödynnetään turistien kielitaitoa paikallisten nuorten koulutukseen ja samalla kun nuorten kielitaito harjaantuu, oppivat turistit paljon laosilaisten nuorten elämästä. Tänne paikkaan kannattaa myös tulla piipahtamaan, jos on tunti tai pari luppoaikaa Luang Prabangissa. :)

Best wishes, William and Bill (meijän ala-asteen aikaiset englanninkieliset nimet)