Pelkoa ja inhoa Las Toiletissa

Harjoittelu on alkanut. Myö ollaan Pasin ja Vienan kanssa semmosessa lastenkodissa minkä nimi lausutaan an thuaa, ja sillä on englanninkielinen nimi Home of Affection. Meillä on työviikko torstaista sunnuntaihin, ja kolme tuntia päivässä. Kolmena näistä päivistä saahaan ruoka töistä maksua vastaan. Muut ajat sitten suunnitellaan tulevia work shoppeja, joissa olis tarkotus opettaa lapsille persoonan kehitykseen liittyviä juttuja, kuten itsetuntoa ja yhteistyötaitoja ja muuta hämärää. Ollaan nyt kahtena päivänä oltu lastenkodissa, ja siellä ollaan lähinnä oltu pienimpien lasten kiipeilypuina ja räänpyyhintäkohteina. Pienimmät lapset on tosi sööttejä. Ikähaarukka on ehkä 1-18-vuotta. Ollaan kovasti kyselty lasten nimiä, mutta eipä noita vietnamilaisia nimiä oikein hetkessä opi. Helpoimmat lausutaan hau ja lee. Yhteisen kielen puuttuessa tuntuu aika vaikeelta lähteä juttelemaan lasten kanssa. Sunnuntaisin meillä tulee olemaan tulkit, jotka on yliopiston englanninopiskelijoita. Vähän huolettaa tässä vaiheessa, että tuleeko kolme kuukautta olemaan just lähinnä lasten riehuntakavereina olemista. Mut positiivista asennetta vaan, ja eiköhän tää tästä ala rullaamaan. Koordinaattorimme Hy on aika monena päivänä viikossa siellä meijän työpaikalla, joten tukea löytyy.

Lapsista puheenolleen, jos luulitte että suomalaiset lapset on maailman kauneimpia niin väärässä olette! Kaikki vietnamilaiset vauvat ja pikkulapset on maailman sulosimpia otuksia. Muutama voitais tuoda tuliaisiks. 

Tänään myö ja tytöt vuokrattii skootterit hotellilta ja ajeltii rannalle iltapäivällä. Ranta on suomalaiseen makuun tietysti aika hulppea, vaikka vähä slummahtava alue onkin. Mie näytän nykyään melko paikalliselta, niiku kuvasta näkyy. Ehkä puolella ihmisistä on hengityssuoja, joka suojaa pakokaasuilta ja savulta(jota syntyy yllättävän paljon, kun kaikki polttaa roskansa kadulla).

Eilen miulla oli ensimmäinen (eikä varmaan viimeinen) ripulipäivä. Aamukuudelta alko ja päivällä otin sitte vähä imocuria naamaan, mikä kivasti pysäytti suolen toiminnan tyystin. Veteläksi veti, ja poistuin huoneesta päivän aikana kaks kertaa: työpaikalla piipahdin ja sitte illalla kävin syömässä ulkona. Kiitos hotellille kaapeli-tv:stä! Huippumallien haussa ja Pink Pantherin seurassa sujui päivä iloisin, mutta vähä löysin merkein. Jossain vaiheessa alkoi koskemaan kroppaa kun oli niin paljon viettänyt makuuasennossa, mutta ripuli sai myös vähän lämpöä nousemaan. Kun elimistö voi huonosti, voi myös mieli alakuloisesti, ja tuntu aika kurjalta maata pimeessä huoneessa kattomassa telkkaria Vietnamissa. Mutta toisaalta tutut sarjat telkkarissa saa tän paikan tuntumaan ei-niin-kaukaiselta-kotoa.

Pasin mahasta kerrottakoon että 1,5 vrk kestänyt pysähtyneisyyden aika on vihdoin päättynyt.

Toissapäivänä käytiin pyöräilemässä läheisellä buddhatemppelialueella,  jossa oli hienoimmat maisemat tähän saakka. Jokea ja vuorta ja vehreetä metsää. Munkkien laulua kuultiin myös. Ollaan myös osallistuttu kahteen eri iltamaan kahdella lastenkodilla, missä ohjelmaan on kuulunut lasten lohikäärmeasutanssia, esiteinien lauluesityksiä ja kilpailuja. Juhlat on järjestetty siksi, että täällä on nyt (toivottavasti) viimeistä päivää menossa tällanen lasten kuujuhla, jonka vuoksi melkein viikko on ollu ympäri kaupunkia rekkalavalla kulkevia lapsia rummuttamassa ja tanssimassa rooliasuissa lohikäärmetanssia ja yleistä mekkalaa. Parhaissa tapauksissa nää rummuttavat lapset pysäyttää liikenteen teillä, kun kaikki haluu jäähä kattomaan (kuva). Aluksi sitä oli ihan hauska seurata, mutta nyt alkaa aika lailla kyllästyttämään. Mutta hauskaa, että satutaan näkemään tällanen eläväinen kulttuurimeininki.