Siem Reap, Phu Quoc ja Suomi

Edellisestä postauksesta onkin jo tovi ja jouduimme tässä välissä jo palaamaan Suomeen.  Lue silti mitä tehtiinkään!

Viimeinen viikko Huessa koostui karaokesta, dinnereistä ja jäähyväisistä. Kaikki halus mennä laulamaan karaokea viimeisen kerran, joten käytiin laulamassa useampaan otteeseen eri kokoonpanoilla, milloin vähemmän ja milloin enemmän torakantäyteisissä huoneissa. Ville sai häikäistä jälleen läsnäolijoita uudella vietnaminkielisellä bravuurilla. Aika haikein mielin jätettiin hyvästit 38-asteiselle Huelle ja 37-asteisille ystäville. Huesta oli kuitenkin lähettävä, jotta päästäis lomailemaan kahdeksi vikaksi viikoksi.


Kambodzha

Kahden viikon mittaisella lomallamme kävimme ensin Kambodzhassa (jonka kirjoitusasu on muuten hankala) ja sen jälkeen Phu Quocin saarella Vietnamin puolella. Koska Huen lentokenttä oli remontissa, meidän piti aloittaa matka menemällä ensin Danangiin yhdeksi yöksi, josta seuraavana aamuna lähti aamulento Siem Reapiin. Danangista pitänee sen verran mainita, että suunnattiin ensin Lonely Planet -matkaopaskirjan suosittelemaan hotelliin. Huone vaikutti kuitenki aika homeisen ja saastaisen oloiselta luolalta, joten haluttiin kaiken varalta tarkistaa Tripadvisorista mitä muut matkustajat ovat paikasta kertoneet. Muiden kävijöiden kirjoittamien arvioiden mukaan hotellissa asuu luteita ja kummitus, joten päätettiinkin vaihtaa paikkaa välittömästi. Tripadvisor-sivusto oli reissussa muutenkin aika korvaamaton apuväline ludehotelleja vältellessä.

Gambodzassa oltiin kuuden päivän verran Siem Reapissa. Ei haluttu matkustaa koko maata ristiinrastiin, vaan keskittyä mieluummin yhteen paikkaan, ku ei ois enää energiaa riittäny uusiin paikkoihin. Siem Reap on tunnettu Angkorin temppeleistään. Turismi on levähtänyt vähän käsistä tässä muuten aika pienessä ja hiljaisessa kaupungissa, mutta onhan se toisaalta ymmärrettävää, kun on takapihalla yksi maailman hienoimmista nähtävyyksistä. Turistisuudestaan huolimatta Siem Reapista jäi hyvä meille hyvä fiilis. Kaupunki ja maa tuntuivat aika erilaiselta kuin mikään Vietnamissa ja sen takia oltiin innoissamme kaikesta uudesta ja erikoisesta. Ihmiset oli ystävällisempiä ja osasivat paremmin englantia (lieneekö yhteydessä kaupungin turistisuuteen..). Kulttuuri ja rakennukset muistutti paljon enemmän Thaimaata kuin Vietnamia, sen mukaan mitä nyt Thaimaasta tietää siellä koskaan käymättä, kun taas Vietnamissa kulttuurissa on paljon enemmän vaikutteita Kiinasta. Ihmiset oli astetta tummempia ja eksoottisemmat näkösiä ku Vietnamissa, hirveen kauniita siis. Hullaannuimme kauniista tavaroista, jotka oli erilaisia ja ihanimpeja ku Vietnamissa, jonka turistikrääsään ollaan jo täysin kyllästyneitä. Kaupunki oli turistialuetta lukuunottamatta aika kehittymätön ja kehitysmaalainen, tiet pöllysi punaisesta hiekasta ja kerjäläisiä oli aika paljon. Vietnamissa myö ei oltu nähty mitää alastomia rupisia vauvoja makaamassa kadulla isosiskonsa kanssa kerjäämässä rahaa, mikä tuntui olevan Gamboudiassa aika tuttu näky. Hierontaa oli kovasti tarjolla kaupungissa. Sitä oli mahollista saaha naisilta, miehiltä, ladyboylta ja kaloilta. Pasi valitsi kalat.

Koska temppelit on kaupungin päänähtävyys, ja syy minkä vuoksi tänne ihmiset tulee, päätettiin suorittaa temppelikierros heti saapumistamme seuraavana päivänä. Matkaan lähdettiin tuk tuk-moottoripyörätaksilla ja palkattiin mukaamme myös opas, kun ajateltiin että niin saatais retkestä vähän enemmän irti. Päivä oli, niinkuin kaikki muutkin päivät, aika lämmin, varjossa 40°C. Paikallinen oppaamme vaan valitteli kuumuutta eikä kertonut meille paikoista juuri mitään eikä ensimmäisen temppelin jälkeen jaksanut enää tulla niihin sisälle meijän kanssa. No saatiinpa ainaki sit kierrellä ja katella rauhassa. Temppelit itsessään oli kyllä tosi hienoja ja vaikuttavia. Temppeleistä kuuluisin ja suurin on Angkor Wat, toisiks kuuluisin ehkä on Tomb Raider -leffan kuvauspaikkanakin toiminut Ta Prohm (jolla on lempinimi Tomb Raider-temppeli. Pasi maistoi toki Tomb Raider -drinkkiäkin...) Temppeleille mentiin vielä uudemman kerran toisena päivänä, jolloin ajeltiin saman lihavan tuk tuk-kuskimme kanssa (opas jätettiin tällä kertaa palkkaamatta) kauniin maaseudun halki vähän kaukaisemmille ja vähemmän turistisille apajille. 1000 vuotta vanha rakennustaide ja uskomattoman hienot seinäkaiverrukset jätti kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Toisen temppelipäivän päätteeksi käytiin vielä vähän ratsastamassa norsulla. Norsu ei ainakaan silminnähden kärsinyt tai vuotanut verta ja lonely planetin mukaan kyseiset temppelialueen norsut on hyvässä hoidossa. No ei se kaiken tän odotuksen jälkeen ollu ehkä kummonen kokemus. :D

Ihanaa apsaraa

Yhtenä iltana käytiin kattomassa fabulousia Rosanna-nimistä kabareeta, joka on “first and only one in Cambodia.” Kun ostettiin liput matkatoimistosta, meille luvattiin nouto hotellilta. Noutajan tullessa kateltiin ympärillemme, että missäköhän nyt on se taksi tai tuktuk, johon nousta, mutta poika vaan osotteli mopoaan, jolla pitäis ajaa paikan päälle kolmestaan. Odotettiin ehkä vähän muunlaista pick uppia, mut sujuihan se näinkin! Show oli hauska ja visuaalisesti hieno ja lisäks kaikki kauniit naiset oli esityksessä ladyboy-henkilöitä. Yks erityinen hullaantumisen kohde showssa ja Kampodiassa muutenkin oli perinnetanssi apsara. Sooo pretty! Koreografioita oli tietenkin pakko harjoitella myös omassa hotellihuoneessa. Tarjoaakohan työväenopisto apsarakursseja? :D

Tuntui vähä jänskältä.

Käytiin Siem Reapin sotamuseossa tutustumassa maan sisällissotaan ja punakhmeerien tekemiin hirveyksiin. Sotamuseossa meitä opasti itse lapsisotilaana toiminut ja sodassa kätensä menettänyt veteraani. Oli kyllä tosi järkyttävää kuulla sodan kauheuksista ja siitä millä kaikilla eri keinoilla ihmiset ovatkin keksineen kiduttaa ja tappaa toisiaan. Edelleenkin ihmisiä kuolee tai vammautuu maastoon kylvettyjen jalkaväkimiinojen seurauksena. Sisällissodan seuraukset ja köyhyys näkyvät Kambotsassa paljon selkeämmin kadulla kerjäävien lasten ja vammaisten määrässä, kuin Vietnamissa, joka tällä saralla tuntuu toipuneen sodasta paremmin. Muutenkin Kambodzhasta jäi sellainen mielikuva, että nyt ollaan kyl paljon köyhemmässä maassa kuin Vietnam.

Kambodsa luokitellaan malaria-alueeksi (tarkemmat alueelliset rajat tuntuu vaihtelevan vähä lähteen mukaan). Siem Reapissa on kai jonkinmoinen riski sairastua malariaan tai denguekuumeeseen, mutta myö päätettiin pitkän pohdinnan jälkeen lähtee ilman malarianestolääkitystä. Iltaisin puettiin pitkähihaista ja -lahkeista päälle kuumuudesta huolimatta ja suihkutettiin nahkamme täyteen kallista DEET-pitoista hyttysmyrkkyä. Luulomalaria jäi onneksemme kokematta. Nyt jäähään oottelemaan oireita, malaria kun voi ilmaantua vuosienkin jälkeen. No ehkei kuitenkaan. :P


Phu Quoc

Phu Quoc on Etelä-Campodsan edustalla sijaitseva saari, joka kuuluu Vietnamiin. Haluttiin saarelle ihan puhtaasti rentoilun, rantojen ja uintimahollisuuksien vuoksi. Sääennuste näytti hieman uhkaavalta (viikoksi luvattu kaatosadetta), mutta onneks se ei pitänyt paikkaansa vaan saatiin polttaa niskamme jo heti ensimmäisenä päivänä. Aurinkoa riitti kyllä koko viikoksi, yksittäisiä sadekuuroja lukuunottamatta.

Bamboo cottages ja meijän oma piitsi

Ensin oltiin yksi yö saaren ainoassa kaupungissa Long Beachilla, rupuisessa hotellissa, joka ei ollut suoraan rannalla. Kun nyt kerta rantaparatiisissa oltiin, päätettiin että rantaan on päästävä. Matkattiin seuraavana päivänä saaren pohjoispuolelle Bamboo cottages -nimiseen resorttiin, jossa meillä oli oma bungalowi ja samassa resortissa vain yksi vieras meijän lisäksi. Pohjoispuolella saarta ei ole juuri mitään, joten meijän oleskelu oli hyvin hiljaista ja rauhallista, uitiin meijän privaattirannalla lämpimässä turkoosin värisessä merivedessä ja kateltiin auringonlaskuja ja välillä syötiin herkullista ruokaa. Resortissa vallitsi ekologinen ajattelutapa: bungalow oli hyvin yksinkertainen, sähköä on vain iltaisin ja tarkoituksena nauttia luonnosta. No sehän passasi. Voimme suositella kaikille, jotka ei liikaa pelkää luontoa ja ulkoilmaa. Pohjoispuolelta palattiin sitten vielä kaupunkiin pariksi yöksi nauttimaan hyvin hoidetuista rannoista ja viimeisistä durianeista. Käytiin myös saarikierroksella, jossa nähtiin mm. kalakastiketehdas, helmenkasvatusfarmi ja pippurifarmi. Kierroksella tutustuttiin myös vankilamuseoon, jossa meille ystävällisesti taas esiteltiin kaikkia ihan horror-juttuja, joita sodan aikana on tehty.

Long Beach

Phu Quocin ehoton ydin on se, ettei siellä vielä ole kauheesti turisteja, ja rantaa löytyy yllin kyllin, eli pulikointi ja rannallaoleilu on must. Kauheesti aktiviteettejakaan ei löydy (tai sit ei vaan osattu katsoa), joten sekin pakottaa jopa tällaset suorituskeskeiset ihmiset rentoutumaan. Ollaan luettu lonely planetista ja muualta että Phu Quocilla on paljon autiota, asumatonta ja koskematonta hiekkarantaa, joilla ei oo turisteja. Teoriassa kuulostaa ihanalta, mutta todellisuus on kuitenkin toinen, ollaanhan kehitysmaassa. Näillä autioilla rannoilla on niin paljon roskaa (koska mereenhän ne roskat heitetään) ettei sinne kyl kukaan (länsimaalainen järkevä ihminen) haluu mennä uimaan. Onneksi myös saarelta löytyy myös yllin kyllin rantaa, josta joku pitää huolta niin että uimaan pääsee huoletta. Phu Quocilla oli tosiaan kyllä hienot biitsit ja vedet, missä kelpasi lillua.

Todistusaineistoa: oltiin joskus ruskeita!

Epilogi

Suomeen paluu tuntuikin sitte aika oudolta. Aurinko paistaa vielä myöhään illalla sen sijaan että laskisi klo 18 jälkeen, on kauheen hiljasta, ihmisiä on vain vähän. Länsimainen ruoka ajatuksena ällöttää kaikkine lisäaineineen ja pitkine tuotantoprosesseineen. Vietnamissa kaikki on niin tuoretta ja läheltä, että suomalainen “lähiruoka” tuntuu surulliselta.

Nyt kun kaikki on jo ohi, tuntuu kauheen onnelliselta, että uskallettiin ottaa irtiotto Suomesta ja lähtee taas uuteen seikkailuun. Sairasteluista ja ludekokemuksista huolimatta jää ihanat muistot aivojen sopukoihin. Onneksemme kolmen kuukauden aikana säät oli iha huiput, sadepäiviä ei sattunu edes Hueen montaa. Löydettiin siis juuri oikea aika matkustaa Keski-Vietnamiin. Työ oli ihan kivaa (kivempaa ku viimeksi), kieltä opittiin enemmän kuin viimeksi, ja saatiin uusia ystäviä. Vielä ei oo suunnitelmissa uutta reissua, mutta varmasti jonakin päivänä taas palataan kahvin, soijan ja nenänkaivuun luvattuun maahan. :)

Huomenta Suomi, hyvin pyyhkii

Meillä on enää alle viikko jäljellä Huen arkea ennen ku lähetään lomamatkalle. Alkaa pieni ahdistus hiipimään mieleen, että nytkö tää oikeesti jo meni. Ollaan ahkerasti koitettu syödä parhaita ruokia, tavata paljon ihmisiä ja puhua kieltä mahollisimman paljon. Tai siis lähinnä nää on kiinnostuneita, et joks meillä on girlfriendit ja haluttaisko myö vietnamilaiset vaimot, hyö vois kuulemma järjestellä asioita.

Ollaan todettu, että tää on ollu aika erilainen kokemus verrattuna syksyyn 2010. Työtä on ollu huomattavasti enemmän, meijän omasta toiveesta, eikä se oo ollu yhtä hermoja raastavaa ku viimeksi. Tällä kertaa lasten kanssa asetettiin rima matalalle, eikä yritettykään pitää mitään elämäntaitopajoja, vaan reilusti ollaan askarreltu ja pelattu ja laulettu. Hyvin on askartelut ja leikit sujunu lasten kanssa ja kivaa on ollut :) Niinkuin aikaisemminkin, vietnaminkielen tunnit ovat olleet ihan paras juttu. Opettaja on iha mahtava tyyppi ja hauska ja kaikkee ja hää osaa aina opettaa jotekin todella hyödylliset jutut.

Jännästi mielialat vaihtelee kyllä laidasta laitaan nopealla syklillä. Yhtenä hetkenä sitä istuskelee kavereiden kanssa sokeriruokomehua siemaillen, kuunnellen kaskaiden ääntä ja miettii, et kyllä tää elämä onki ihanaa. Seuraavassa hetkessä taas on joku myyjätär sinuu huijaamassa, motobikekuski tyrkyttämässä huumehia ja “vietnameseladya” ja joku rottavauva mönkii reittä pitkin ja sit ollaan viittä vaille jo istahtamassa lähimmän cyclokuskin kyytiin kohti Suomea. Masennuksen hetkistä pääsee kuitenki nopeesti yli (hyvä ruoka, parempi mieli) ja sitä taas osaakin nauttia elämästään täällä!

Parina viime viikkona meijän työtehtäviin toimistolla on kuulunut kuvien piirtäminen järjestön infolehtiseen, joka on osa erästä projektia. Piirtäminen ja kuvien käsittely tietokoneella on kyllä ollut hauskaa, vaikka ohjeet on ollut välillä vähän epäselviä eikä aina ihan ymmärretä että mihin tää nyt liittyykään. Esimerkiksi kerran ohjeeksi annettiin: “Can you draw management of natural resources?” (voitko piirtää kuvan luonnonvarojen hoidosta). Oltiin vähän että, öö mitäköhän tähän paperille sitten raapustaisi! Projektin tarkoituksena on mm. infolehtisten avulla opettaa eräälle etniseen vähemmistöön kuuluvalle kyläyhteisölle, kuinka pidettäisi luonnosta hyvää huolta, joten on ollut ilo olla mukana vaikuttamassa. Täällä monilla ihmisillä kun ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, miten luonnosta pidetään huolta. Vähän masentavalta tuntuu nähdä kun heillä täällä on ihan uskomattoman hieno luonto, ja sitten paikalliset (ja myös jotkut idioottituristit) vaan roskaa paikkoja täysin säälimättä! Roskat dumpataan useimmiten suoraan jokiin, mereen tai metsään ja kädessä oleva roska ei vahingossakaan kulkeudu esim taskussa lähimpään roskikseen vaan tipahtaa niille sijoilleen. Lisänä vielä kaikki on kätevästi yksittäispakattua täällä, joten roskaahan riittää!

Lisäksi ollaan edelleen käyty askartelemassa vammaisten lasten kanssa ja laulattamassa päiväkotilapsia. Toissaviikolla päästiin toimistolta pakoon kun lähdettiin muutaman muun työntekijän kanssa field tripille. Käytiin tunnin ajomatkan päässä sijaitsevassa maaseutukylässä, jossa asuu etninen vähemmistö. Meijän järjestö rahoittaa jotakin vesi-sanitaatio-elinkeino-projektia kylässä ja meille haluttiin esitellä, mitä on saatu aikaan. Mopon kyydissä istuminen tunnin verran valtatiellä rekkojen välissä oli kyl kauhun tunti. Kesken ajomatkan pomo kuitenkin soitti ja ilmoitti ettei hänen tekemänsä paperityöt riitä viranomaisille, vaan olis viel tarvittu lappunen ja leima toisesta toimistosta. Vietnamilainen byrokratia ei siis oo ehkä tehokkaimmasta päästä. Lopputulos oli se, että kaks tyyppiä meijän porukasta meni oikeesti tekemään töitä kylään ja myö muut ajeltiin kylässä salaa, “katsellen maisemia, ei tehden töitä”. Välillä jopa puhuttiin kuiskaten, jotta kukaan ei kuulisi ulkomaalaista puhetta ja samalla kärähettäis. Vaikka ei nyt etnistä vähemmistökansaa saatukaan nähdä,

Field tripillä

maalaismaisemat oli kyllä hienoja, hiekkatietä, vuoria ja palmuja. Meille näytettiin, että kyläläiset viljelee bambua, kumipuita ja muita kasveja (This is jackfruit tree, this is noodle tree, this is rice tree... :D).

Reilu viikko sitten myö käytiin Hanoissa muutaman päivän reissulla töiden merkeissä. Mentiin sinne tutustumaan erääseen vammaisjärjestöön, jonka projekti on erään suomalaisen vammaisjärjestön rahoittama ja nyt oltiin siis tämän suomalaisen järjestön asialla. Hanoilainen järjestö, jossa käytiin, on liikuntavammaisten tukijärjestö, joka järjestää vertaistukea, henkilökohtaisia avustajia ja opettaa itsenäisen elämän mallia vammaisille. Meille kerrottiin, että liikuntavammaiset ei Vietnamissa ole juurikaan oman elämänsä herroja, vaan ovat usein perheidensä “vankeina”, kun eivät saa eivätkä voi tehdä mitään omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. Liikuntavammaiselle kodin ulkopuolelle lähteminen on ilman avustajaa, apuvälineitä ja esteettömiä paikkoja aika mahotonta. Järjestö tarjoaa näille vammaisille itsenäisen elämän kursseja sekä henkilökohtaisen avustajan palveluita, eli tekevät tosi tärkeetä työtä. Visiitti oli siis tosi kiinnostava ja silmiä avaava. Huessakin käytiin paikallisessa sokeiden järjestössä tutustumassa aiemmin, myös suomalaisen rahoittajajärjestön asialla.

Hanoissa käytiin tutustumassa myös Vietnamin etnologiseen museoon, joka on ehdottomasti

Hanoin museon pihalla mökki

tutustumisen arvoinen paikka. Vietnamissa asustaa pääväestön lisäksi yhteensä 53 etnistä ryhmää, joilla on kaikilla omanlainen kulttuurinsa ja kielensä. Päivä oli valitettavasti joku ala-asteiden  luokkaretkipäivä, ja museoon saapuessamme se oli tupaten ympäriinsä säntäileviä ja täyttä kurkkua kiljuvia lapsia. Akustiikka oli hyvä ja aivan meinasi korvat siinä poksahtaa, joten päätettiinkin aloittaa visiitti ensin ulkomuseosta. Takapihalle oli rakennettu monia eri etnisten ryhmien periteisiä asumuksia ja pihapiirejä, vähän Ruokolahti-talon tapaan :). Monen näköisiä paalujen varassa seisovia palmumajoja päästiin näkemään ja oli kyllä hienoa. Tuntuu uskomattomalta, että edelleenkin täällä on kansoja, jotka elää niin perinteiseen tapaan maata viljellen ja metsästäen. Museon sisätiloihin ei jaksettu ihan niin tarkkaan tutustua kun oli jo hirvee infoähky, mutta opittiin, että vähemmistökansoilla on hienoja ja värikkäitä vaatteita, vähän niiku saamelaisilla meillä Suomessa.

Hanoin turistialueet ollaan jo aiemmilla reissuilla muuten ehditty aika tarkkaan kävellä ja nähdä, joten nyt laajennettiin vähän näkymiä ja matkusteltiin paikallisbusseilla paikasta toiseen. Parin Hue-kuukauden jälkeen Hanoin länsimaisempi, modernimpi ja rikkaampi meininki jaksoi taas ihmetyttää. Ihmiset on tyylikkäämpiä ja puhuu halpis-nokialaisten sijasta iPhoneihin, ja monet on myös lihavampia. Ruoka on myös tuntuvasti kalliimpaa ku Huessa. Eräästä lehdestä luettiin, että monet vietnamilaiset uskoo, että länsimainen ruoka on terveellisempää ja ravitsevampaa kuin vietnamilainen ruoka. Uskomus varmaan perustuu siihen, että länsimaissa lapset juovat enemmän maitoa ja muutenki proteiinipitoisempaa ruokaa ja kasvavat näin isommiksi. No joka tapauksessa tästä syystä varakkaat vanhemmat syöttävät lapsiaan Burger Kingeissä ja Pizza Huteissa aina tilaisuuden tullen... Ainakin jollain tavalla lapsista kasvaakin “isompia”. Suurkaupungin vilinästä oli kyllä ihana palata seesteiseen Hueen :).

Ollaan totaalikyllästytty yöbusseilla matkusteluun, joten Hanoihin matkustettiin yöjunalla. Villen pissaista peittoa ja yöllistä kitkerää savunhajua lukuunottamatta vaihtoehto olikin ihan hyvä. Paikallinen VR (Vietnam Railways) kulki tällä kertaa ihan ajallaan ja matkalla sai peräti nukuttua ihan hyvin.

Lauantaina lähetään bussilla Danangiin, josta sunnuntaiaamuna lähtee aikaisin lento seuraavaan määränpäähämme, Siem Reapin kaupunkiin Kambodzhaan. Siem Reapissa on tarkoituksena ihmetellä viiden päivän ajan Angkorin temppeleitä ja paikallista elämänmenoa. Seuraavana perjantaina sitten lennähdetään takaisin Vietnamin puolelle Phu Quocin saarelle viimeiseksi viikoksi. Vähän jännittää tuo Kambodzhan matka, Vietnam on meille kuitenkin tuttu ja “turvallinen”, mut silti siistiä päästä taas reissun päälle.


Terkuin Madam Mösiöö Ville ja Madam Mösiöö Pasi (torilla myyjät kutsuu varmuuden vuoksi aina kummallakin tittelillä, kun eivät vissiin iha tiiä näitten sanojen merkitystä).

Ville viettää siestaa.

Ville hankkii riisiä pöytään.

Ville tarkkailee sadon kypsymistä.